Terveisiä Nepalista

Missä oot?

- Nepalissa

- Lento kesti ehkä 4h ja lensin AirAsialla enkä millään nepalilaisella

- Tää on hotelli/hostelli josta mulla on oma huone ja ihan hyvältä vaikuttais

- Nepal on varmaan tosi hieno jos menis vuorille mut mulla ei varusteita mennä nii oon vaan pääkaupungissa

- Tää on aika jännän näkönen ja veikkaan et intia ois aika saman tyylinen

- Aikaero on 2h 45min edellä suomee

- Edelleen nepalissa

Mitäs oot puuhaillu

- En paljon mitään

- Perjantaina takas kuala lumpuriin

- Millon te meette takas suomeen

- Joo, tän hotellin netti on niin toivottoman hidas et puhumisesta ei tuu oikein mitään

- En oo jutellu kenenkään kans

- Siellä ravintolassa on suht ok netti

- Nepaliin tulee kahdenlaisia länsimaisia turisteja a) Hippejä jotka pukeutuu ku jotkut idiootit b) vuoristokiipeilijöitä ja extreme urheilijoita

- About 50/50

- Ja paikalliset ei osaa sanaakaan englantia joten puhumismahdollisuudet jää aika vähiin

- Ulkona käppäily on erittäin epämiellyttävää surkean ilmanlaadun, kuumuuden, autojen jatkuvan tööttäilyn ja paikallisten ihmisten töykeyden takia

- Siks en jaksa mennä ulos muuta ku syömään kerran pari päivässä

- Paikalliset ihmiset on täällä ihanku jotain 15v teinejä jotka vaan sikailee ja syleksii kaikkialle ja länsimainen turisti on niille ihan ilmaa jonka päältä voidaan kävellä

- Mut veikkaan et nepal ois ihan nätti paikka jos ois 10,000 euroo laittaa retkeilyvarusteisiin, oppaaseen ja matkustuslupiin et pääsis tuonne vuoristoon pois kaupungeista

- Mun budjetilla oon jumissa täällä koska kaikki maksaa ihan sairaita

- Kaupassakin vesipullo maksaa joka päivä eri verran riippuen tykkääkö myyjä turisteista vai ei

- Lento kualaan on perjantaina 15:15

- Meen taksilla täältä lentokentälle

- Joo, mä en ainakaan tuu tänne enään ikinä

- Ennemmin menee tiibetin kautta jos haluaa nähdä vuoristot

Säälittää, kun joudut kyhjöttelemään siellä vielä muutaman päivän.

- Joo :(

- On mulla jo kuvia kaikesta kurasta ja liasta mitä täällä näkyy

- Ei oikein oo mitään kuvaamisen arvoista

- Joo, mulla on joku minuutin video jossa näkyy liikenteen sairautta

Siellä on ehkä vähän kuin Intiassa? Joissakin osissa Intiaa?

- Joo, just tän takia en halua mennä intiaan

- Löytyy varmaan google mapsista ku laitat noi koordinaatit hakuun

27.720400215337378,

85.3123589605093

Olisiko siellä mitään kiinnostavia temppeleitä tai muita nähtävyyksiä järkevän matkan päässä?

- Ulkomaiset turistit joutuu maksamaan niihin sisäänpääsystä ihan ryöstö hinnat niin en viitsi edes yrittää.

- Oon katellu ne läpi netistä ja matkaoppaista

- Eri tyyppisiä spagettiannoksia ja pitsaa, niiden välillä oon vaihdellu

- Hinnat on turistille about samat ku suomessa

- Joo, supermarketissa ostan vettä ja leipää

-Maksaa joka päivä eri verran

Millaisia on asiakkaat (turisteja?)

- Joo kaikki turisteja koska tää on Thamelissa joka on se kathmandun kuuluisin turistialue

- Kadulla on kerjäläisiä ja huumekauppiaita

- Syömässä käyn joskus 18:00

Millainen on supermarket tasoltaan?

- Tosi surkee

- Huonompi ku x:n sale

Eli kuin x:n kämpän luona oleva valintatalo (jota x sanoo suomen huonoimmaksi kaupaksi)? Tai sinne päin?

- Vielä sitäki huonompi taitaa olla

- Mitään pakasteita tai kasviksia ei oo

- Käytännössä vaan juomia, karkkia, sipsejä, keksejä ja nuudeleita

- Jotain säilykkeitä tais olla

- Paikalliset ostaa pienistä tienvarsikojuista turistialueen ulkopuolelta

Turistiko ostaa "supermarketista"?

- Nii

- Edelleen vaan odottelen ja luen uutisia netistä

- Kävin syömässä ja kaupassa äsken

- Joku paikallinen sylkäs mun päälle ku olin tulossa takas hotellille

Törkeetä, tahallaanko?

- En tiiä

Millainen tyyppi?

- Joku intialaisen näkönen

Millainen sää siellä on, onko siellä lämmintä?

- Joo, puolipilvistä

- Mut nyt on jo pimeetä

- Istun hotellin parvekkeella ja kattelen liikennettä

Nappaa auringonlaskusta kuva.

- On niin pilvistä et ei paljon näy

- Ja ilma on niin saastuneen sakeeta et näkyvyys huono

Täällä Berliinissä on vähän tylsää, kun kaikissa paikoissa on jo aikaisemmin käyty.

- Voitte ostaa ruokaa ja limsaa talveks suomeen halvalla

Periaatteessa, mutta Berliinin reissuihin ja ulkomaanmatkoihin kuuluu, että rahat on vähissä.

- Juu

32 gb:n Sandisk muistikortti ”ultra”, luokka 10, maksaa 18,99 euroa. Verkkokaupassa hinta on 39,90 euroa.

- Malesiassa olis varmaan vielä halvemmalla

Muistoja työpaikan saamisesta joskus kauan sitten

torstai 19.11.

Aamulla minulle soitettiin yllättäen työvoimatoimistosta, että minulle olisi tilapäinen kouluavustajan paikka Matrianlahden koululla. Minun käskettiin soittaa opettaja Kaisa Hyvöselle. Niinpä soitin ja sain tietää, että voisin aloittaa työt vaikka heti. Onnistuin kuitenkin siirtämään työhön menon huomisaamuksi, sillä lähteminen aivan yhtäkkiä työpaikalle aamiaispöydästä seitsemän vuoden työttömyyden jälkeen olisi ollut vähän liian rajua. Olihan siihen nyt vähän valmistauduttava.

Olin oikeastaan koko päivän jotenkin sellaisessa luulossa, että tänään on keskiviikko. Olisin halunnut käydä kirjastossa lueskelemassa lehtiä, mutta luulin, että kirjasto on mennyt kiinni jo kolmelta. Ihmettelin, miksi siellä kuitenkin paloivat valot iltaan saakka, ja miksi virkailija istui pöytänsä ääressä. No, totta kai istui, koska oli torstai, ja kirjasto oli auki seitsemään. Voi minua typerystä.

Illalla Seija leikkasi tukkani, sillä minun piti olla "siisti", kun menen työhön. En jaksanut paljon edes vastustella, sillä suhtauduin työhön menoon niin apaattisesti, että asioilla ei ollut suurta väliä. Kävimme saunassa.

Eniten tohkeissaan huomisesta työhön lähdöstäni ovat olleet Seija ja Laura. Laura kysyi puhelimessa, eikö minua yhtään jännitä mennä töihin. Se itse olisi ainakin ihan hermona. Sanoin, että eipä paljon jännitä, ja en todellakaan pahemmin miettinyt koko asiaa päivän mittaan. Ajattelin, että nyt eletään tätä hetkeä, eikä ole mitään syytä pilata sitä huomisesta huolehtimisella. Kunpa pystyisinkin aina olemaan näin rauhallinen.

Tuo viimeinen lause tuntuu itse asiassa vitsiltä minun kirjoittamanani. Siinä määrin kaikkea muuta kuin rauhallinen olen nimittäin viime aikoina ollut. Minähän olen jatkuvan jännityksen vallassa elävä, työ- ja toimintakyvytön ihmisraunio - jos aivan rehellisiä ollaan. Olen ollut sitä oikeastaan koko 90-luvun ajan aina konkurssista lähtien. Vuosien varrella olotilani on vaihdellut vuoroin murhaavan stressin ja tavallisen perusjännittyneisyyden välillä. Huonoimmillani olen ollut pelkkä vapiseva hermoraunio, joka ei kykene tekemään yhtään mitään, ja parhaimmillani olen ollut johonkin pikkupuuhailuun juuri ja juuri kykenevä hermonsa menettänyt ihminen. Rauhallinen ja levollinen en ole ollut kuin hetkellisesti jonkin pillerin avulla.

perjantai 20.11.

Rauhallisuuteni ei kestänyt aivan viime hetkiin saakka, vaan valvoskelin aamuyöllä kelloani tuijotellen. Aina, kun on jokin pakollinen herääminen, minä toimin näin. Haluan varmistaa kellosta, onko minulla vielä aikaa nukkua. Jos heräämisaikaan on viisi minuuttia, nukkumista on turha enää yrittää.

Sängyssä kieriskellessäni, mieleeni palasivat tietysti myös vanhat Hoviniemi-kummitukset. Aloin miettiä Rutsen-Pedon anastamia huonekalujamme ja muuta omaisuuttamme. Kelasin näitä ajatuksia... ties monennenko kerran.

Ajelin Matrianlahden koululle puoli yhdeksäksi. Uuden homman aloittaminen oli tietysti aavistuksen verran jännittävää, mutta tietyssä mielessä myös masentavaa. Mietin, että näin alasko olen todella vajonnut: kunnan työllisyystöihin, josta saan lähinnä nimellistä palkkaa. En voinut olla vertaamatta itseäni paikalla olleisiin opettajiin. Vaikka olen opiskellut suunnilleen yhtä monta vuotta kuin hekin, ja vaikka vietän koululla saman tuntimäärän kuin hekin - tai jopa enemmän - he saavat todennäköisesti ainakin kolme kertaa suurempaa palkkaa kuin minä. Minun arvoni ihmisenä ei ole siis kuin kolmasosa heidän arvostaan.

Miksi? Onko yhden peruskoulunopettajan työpanos kunnalle todellakin samanarvoinen kuin olisi kolmen minunlaiseni yhteiskuntatieteiden maisterin työpanos? No, kai se niin on.

Otan tämän työn väliaikaisena haasteena. Huolimatta vähäisestä palkasta ja vähäisestä arvostuksesta, tämä on kuitenkin edes jonkinlaista työtä, ja se saa pakostakin ajatukseni edes hetkeksi pois näistä iänikuisista masentavista ja ahdistavista pohdinnoistani. Työ on siis jonkinlaista henkistä terapiaa. Ja sitähän minä tarvitsen.

Ja. Jos onnistun saamaan edes hieman lisää rahaa nykyiseen työttömyyskorvaukseeni verrattuna, haluan ostaa tietokoneeseen uuden kovalevyn. Ja ehkä jotain muutakin. Minulla vain on yleensä raha-asioissa niin huono tuuri, että samalla kun tuloni kasvavat, kasvavat sataprosenttisen varmasi myös menoni. Enkä tarkoita mitään tuhlausta vaan yllättäviä uusia menoja. Siis yllättäviä remonttilaskuja ja muuta sellaista. Potentiaalisia remonttilaskuja (tietokone, auto jne.) on tälläkin hetkellä odottamassa vaikka kuinka paljon. Koko elämänihän on oikeastaan pelkkää remontoimista, eikö vain.

Postitin muuten aamulla koululle lähtiessäni pari kirjettä, jotka kirjoittelin viikon aikana. Käytin niihin aivan kohtuuttomasti aikaani, siihen nähden, että asialla ei ole mitään merkitystä, ja kyseiset kirjeet päätyvät todennäköisesti roskikseen. Minulla vain oli pakkomielle kirjoittaa. Lähetin kirjeet parille tyypille, jotka ovat kirjoitelleet Hesarissa jotain liikennepoliittista natsipropagandaansa.

Pääsin sieltä koululta jo yhden aikoihin iltapäivällä, joten ensimmäinen työpäiväni kesti vain 4 tuntia. Kauhistelin, miten oikein jaksan kokonaisen päivän, kun nuo muutama tuntikin olivat jo kuin ikuisuus.

Iltapäivällä touhuilin kämpillä. Kävin Millan kanssa kirjastossa. Milla touhuili Internetissä. Minäkin pelasin pari jätkänsakkimatsia. Ekan voitin, toisen hävisin.

Teksti on sanasta sanaan päiväkirjastani. Ainoastaan nimet on muutettu. 
 

(P.S. Ostin kovalevyn ja asensin siihen Windows 95:n, minkä jälkeen hankin ensimmäisen internet-liittymämme.)

Juna-laiva-juna ja niin edelleen

Neljän päivän laivaristeily - köyhän miehen versio (= kaksi ilmaista "clubimatkaa" peräkkäin).
(kuvat saa tarvittaessa suuremmaksi klikkaamalla)

Ensiksi autolla asemalle (52 km).
Junalla Helsinkiin (4 tuntia 17 minuuttia).
Yö patjalla lattialla (nukuin harvinaisen pitkään).

Laivamatka kolmen hengen seurueessa Tukholmaan.

Matkalla keskustaan käynti kasvisravintolassa (Hermans Vegetariska Restaurang). Asiallinen ruoka, aika maustettu.

musta mies ja kirkko

Hiippailua keskustan kaupoissa ja vähän muuallakin. Lopuksi ostoksia ruokakaupassa.

Paluu Helsinkiin. Netti toimi laivan "peräsalongissa", mutta ei hytissä.

Ajan kuluttamista Helsingissä, jonka jälkeen uusi matka - tällä kerralla yksin. Tämä oli varsinainen "oma matka, ja se oli varattu ennen kuin ensimmäisestä oli tietoa, eikä sitä sitten raskinut peruakaan, koska mitä muutakaan olisin tehnyt.

Hytti samassa kerroksessa (piti olla C-luokassa, mutta olikin B-luokassa).

Kävely laivalta (vaikka ei ollut tarkoitus kilpailla, olin ensimmäinen laivan matkustaja, joka poistui ulos terminaalin ovesta) Åhlensin luokse vei noin 33 minuuttia. Sen jälkeen päämäärätöntä kävelyä sateessa kaupungilla. Halusin löytää muitakin kauppoja kuin vaate- ja kenkäkauppoja (rautakauppoja, halpakauppoja etc.). Etsintä ei juuri tuottanut tulosta. Ainoa edellä mainitun tyyppinen kauppa on Clas Olsson, jossa kävinkin pari kertaa tekemässä pienen ostoksen. 

 Hetken mielijohteesta (tai oikeastaan siksi, kun edellä käveli mielenkiintoisen näköinen tummatukkainen nainen, jonka kasvot halusin nähdä, koska kiinnosti tietää, onko nainen "ulkomaalainen" vai "alkuperäisruotsalainen") käväisy kaupunginkirjastossa, joka on suunniteltu vuonna 1928.

Hiippailua siellä täällä. Kilometrejä kertyi aika monia. Vaatteet kastuivat, koska satoi melkein koko ajan.

Kadulla näkee kaikenlaista. Muut tämän tarinan kuvat on otettu neljänkympin Nikon digikameralla, mutta alla oleva kuva on otettu halvalla Nokia-kännykällä (ei älypuhelimella). 


Houston - we have a problem. 

Kävelykadun penkillä nuokkuu kaveri, joka vaikuttaa olevan humalassa tai huumeissa. Normaalisti tällainen tapaus heitettäisiin poliisiauton perälle asiaa sen enempää miettimättä. Mutta nyt se ei käy. Tarvitaan lisää poliiseja ja neuvottelu. Yleisöä on paikalla, joten poliisi ei voi tuosta vain raahata miestä (katsokaapa ihonväriä) minnekään - tai voi tulla ikäviä R-aiheisia valituksia. En jäänyt seuraamaan, miten tilanne kehittyi.

Tukholmassa kiinnittyi huomio siihen, että siellä oli paljon venäläisiä ja Romanian mustalaisia. Jälkimmäiset olivat lähes liikuntakyvyttömiä. Sama vaiva eli jonkinlainen kampurajalkaisuus näkyi olevan monella.

Laivalle kävellessäni päätin kokeilla hieman eri reittiä ja päädyin jonnekin Slussenin siltojen alle. Kun laskeuduin alas epämääräisiä portaita, vastaan tuli neljä etelämaalaisen näköistä miestä, kenties romanialaisia. Yksi heistä alkoi puhua minulle ja lähestyi käsi ojossa aivan kuin koskettaakseen. Paikka oli sen verran hämärä, että katsoin parhaimmaksi hypätä sivuun ja väistää  välttääkseni lähemmän kontaktin. Miehet puhuivat naureskellen jotain, mitä en tietenkään ymmärtänyt, ja jatkoivat matkaansa.

Paluumatkalla laiva hieman keinahteli. Aaltoennuste näytti aallonkorkeudeksi 2,5 - 3 metriä.

Helsingissä raahasin raskasta kassiani ja ostoskassejani miettien mihin saisin ne - en mihinkään. Nappasin kuvia lintuja ruokkivasta naisesta sekä tietenkin laivoista.

 
Päivä kului kasseja raahaten ja eri paikoissa, mm. rautatieasemalla ja Kampin bussiterminaalissa istuskellen. Näin pari julkkistakin. Stockmannilla Roman Schatz osti Mac läppärin. Myyjä toi sen hänelle paketissa. Tarkkaa mallia en tiedä, mutta paketin luovuttaminen tapahtui myyntipöydällä olevan edullisimman Macbook Pron kohdalla, joten ehkä tietokone oli se. Paketti oli aika pieni. Forumissa näin rasismia vastustamassa itse Husun.

Junamatka periferiaan tapahtui Pendolinolla ja kesti noin kolme ja puoli tuntia. Sen jälkeen oli vielä automatka.

Jonkinlaisen nettiyhteyden sai junastakin. Isokokoinen tyyppi tuli löhöämään viereeni (taisi välillä nukahtaakin), ja niinpä olin pöydän ja tyypin muodostamassa suljetussa tilassa suuren osan matkaa. Välillä tyypin kyynärpää tökki kylkeeni, vaikka olin selvästi omalla puolellani välissämme olevasta käsinojasta.

Lopuksi vielä vähän sekalaista videota kuuden päivän auto-juna-laiva-laiva-juna-auto -matkasta.

Taisi olla aika tylsä "bloggaus". Sellaisiahan ne ovat, kun ei ole oikeaa asiaa.

Muistoja työstä - päiväkirjan kertomaa

(Otsikkojen ja tekstin väli on mitä sattuu, eikä asiaan näytä voivan vaikuttaa.)


One day...

Työvoimatoimistosta soitettiin ja sanottiin, että kunnassa voisi olla hommia minulle. Olin täysin lamaantunut. Kesä tulossa. Harrastukset odottamassa. Ja minulle tarjotaan kesän viettämistä jossakin homeisessa toimistossa! Päätin, että otan yhteyttä sinne kuntaan vasta iltapäivällä.

Lähdin ajelemaan autolla. Mielessäni pyöri tuo työjuttu niin ahdistavasti, että välillä tuntui, että minun on pysäytettävä auto ja mentävä tien laitaan oksentamaan. Ajatus toisaalta huvitti. Mietin, että taidan olla aika piintynyt työnkarttelija, kun pelkkä ajatus työhön joutumisesta on niin vastenmielinen, että se oikein yököttää. No, en oikeasti pysähtynyt oksentamaan eikä minulle edes ollut "sillä tavalla" paha olo. Pahoinvointi oli henkistä laatua. Se oli sekoitus masentuneisuutta ja ahdistuneisuutta.

En saanut juuri mitään aikaan. Hieman imuroin. Siinäpä ne hommat taisivat olla. Kauhukuva työhön joutumisesta vain pyöri mielessä.


A few days later...

Minulla oli kai erilaisia suunnitelmia, mutta kun sosiaalijohtaja soitti, että tervetuloa maanantaina hommiin, vajosin niin mielettömään masennukseen, että vetäydyin sängylle makaamaan ja vedin peiton korviini. Masennustani lisäsi Lauran yllättävä romahtaminen äärimmäiseen masennukseen ja sen esittämä "vakaa päätös" tehdä itsemurha lähiaikoina. Masennukseni sai lisää voimaa, kun tajusin, että työhön menemi... joutuminen merkitsee sitä, että emme ehdi tyhjentää Lauran kämppää, enkä pysty järjestämään erinäisiä muitakaan asioita, mikä merkitsee kesätapahtumahaaveiden kaatumista. Mitä tällaisessa "moniongelmatilanteessa" oikeastaan enää voi muuta tehdä kuin painua peiton alle piiloon pahaa maailmaa?

Olin todella lamaantunut. Olin jo hetken elätellyt toiveita, että en ehkä sittenkään joutuisi sinne töihin, koska kunnalla ei ole rahaa palkata minua. Lopullinen päätös oli nimittäin kai vielä tekemättä - tähän saakka siis.

 

Huolimatta sikamaisesta masennuksestani lähdimme illalla ajelemaan Helsinkiin Lauran kämppää tyhjentämään. Tarkoitus oli alun perin ollut että vain minä lähtisin, jotta tavaraa mahtuisi autoon enemmän. 

Laura oli todella masentunut, ja se vei minunkin jo ennestään pahan masennuksen yhä vain pahemmaksi. Oman lapsen uhkaileminen varmalla itsemurhalla ei ole kovin piristävää.

Other day...

No niin. Nyt sitä kuulutaan taas "työväenluokkaan". Laahauduin kuntaan ja aloin "hommat". Työtäni on jonkin vanhustutkimuksen purkaminen. Tämä ensimmäinen päivä, meni hyvin alustavissa töissä papereita edestakaisin läträtessä. Menee vähän aikaa ennen kuin saan tutkimuksesta kiinni. 

En tiennyt oikein milloin kahvitunnit ja ruokatunti ym:t "tunnit" ovat, joten yritin tarkkailla, mitä muut tekevät. Ihmisiä tuli ja meni, joten en oikein saanut selville aikamääriä.

Ruokatunnista muuten tuli aikamoinen painajainen. Kun kävelin autolle, huomasin, että paloaseman nurkka kuhisee poliiseja. Ne kyttäsivät liikennettä tutkineen. "Sattuneesta syystä" en voinut lähteä liikkeelle autollamme. Niinpä hiippailin takaisin kunnantaloon ja soitin Seijalle ja pyysin sitä tulemaan Siwaan kanssani ostamaan jotain ruokaa. Tapasimme Siwassa, ja söin ostamaamme ruokaa autossa Siwan pihassa.

Poliisit pyörivät paloaseman kulmilla vielä silloinkin kun olin jo palannut kuntaan. Näytti siltä kun ne olisivat tutkineet autoamme, josta jo loppuun ajetuista renkaista näkee, että se ei oikein kestä viranomaistarkastelua. Olin aivan hermona ja kurkistelin kunnantalon ikkunasta. Tuntui että kuolen siihen paikkaan - poliisikauhuun!

Kun hommat loppuivat, en uskaltanut ajaa sillan yli vaan kävelin kämpille. Ajattelin, että ehkä poliisit ovat järjestäneet minulle jonkin katalan ansan. Mietin "hätävalheita" siltä varalta, että joutuisin kuulusteluun auton johdosta. Voisin esimerkiksi esittää "spekulaatiivisen" olettamuksen, että auto voisi teoriassa olla paloaseman pihassa siksi, että minun olisi helpompi esitellä sitä mahdolliselle ostajalle työpaikan pihassa kun jossakin kaukana, jonne en pääse kesken työpäivän, ja josta ostaja ei autoa itse löydä. Auton myymisestähän on ollut puhetta - sitä en tosin paljastaisi, että puhe on ollut, että autoa EI koskaan myydä.


One day...

Taas hommiin kuntaan. Kunnantalo on siitä ihmeellinen työpaikka, että kukaan ei koskaan tule sinne töihin, eikä kukaan koskaan lähde sieltä ruokatunnille tai palaa ruokatunnilta eikä kukaan koskaan poistu sieltä iltapäivällä työpäivän päättyessä. Kukaan ei myöskään koskaan mene kahville talon yläkertaan tai poistu sieltä. Kuitenkin ihmiset istuvat kahvilla ennen yhdeksää aamulla ja ennen kahta iltapäivällä. Koska kunnantalon ovet mitä ilmeisimmin ovat yöllä lukossa eikä talossa pala edes valot, ihmisten täytyy poistua talosta ja palata sinne. koska näin ei kuitenkaan tapahdu, kunnan työntekijät eivät olekaan ihmisiä vaan ufohahmoja, jotka siirtyvät näkymättöminä paikasta toiseen.

Next day...

Hommissa taas. Työ on tylsää ja tyhjänpäiväistä kuin mikä. Välillä surffailen internetissä, mutta se on hermostuttavaa, kun saa koko ajan pelätä, milloin joku pöllähtää huoneeseen. Tietokone on sen verran hidas, että nettisivu ei heti häviä ruudulta, vaikka sen yrittää sulkeakin. Eilen tapahtui kiusallinen juttu, kun en ehtinyt sulkea internettiä "pomon" rynnätessä huoneeseen. Netti jäi auki ruudun alapalkkiin, ja kun yritin käyttää toimeentulotukiohjelmaa, tein hermostuksissani jonkin virheen, ja yhtäkkiä alla oleva nettikuva pamahti ruudulle. Sanoin "Äsh" ja yritin painella joitakin nappeja. Silloin tyyppi päätti lähteä kahville. Tilanne oli ilmeisesti jo sillekin nolo. Työntekijän maineeni on varmasti jo aivan pohjalukemissa. 

Some day...

Taas hommissa. Voi törky kun minun tekisi mieli sanoa suoraan, mitä ajattelen noista kunnan "töistä". Tuntuu jotenkin järjettömältä ja ennen kaikkea äärimmäisen turhalta, että näin pienen paikkakunnan vanhustenhoidosta laaditaan jotain hienoa "strategiaa", joka valmistuttuaan aivan varmasti jää jonnekin kirjahyllyihin pölyyntymään kuten ovat jääneet kaikki aikaisemmatkin strategiat. Eihän täällä ole kuin neljän bussilastillisen verran yli 75-vuotiaita. Kai tuollaisen koplan hoidon voi suunnitella ilman hienoja strategioitakin, kunhan tietää, mikä tulee olemaan oletettu väestökehitys lähivuosina ja vuosikymmeninä (ja sen näkee tilastoista). Tuollaiset strategiat ovat täydellisesti tosielämästä irrallaan, ja niiden tekeminen on aivan turhaa työtä. Jossakin suurkaupungissa asia voi olla toisin, sillä niissä pienikin prosenttimuutos ikäluokkien koossa vaikuttaa investointeihin ja rakentamiseen jne. Täällä tuollaiset muutokset merkitsevät korkeintaan yhtä tai kahta lisävuodetta vanhainkotiin, ja tämän kokoluokan asiat pystyy järjestämään ilman kuivakkaita strategioitakin sitten kun ne tulevat ajankohtaisiksi.

Olen masentunut. Erinäiset asiat masentavat minua. Se, että emme pääsekään osallistumaan kesätapahtumaan, masentaa. Se, että syynä on viime kädessä idioottimainen ja täysin turha "työni" kunnassa, tekee asian entistä masentavammaksi. Jos syy olisi järkevämpi, tapahtumasta luopumisen voisi helpommin hyväksyä.


Any day...

Viimeinen päivä hommissa. Poistuin yhden aikaan. Aivan viimeisenä aiheena Pomo otti esille Millan keväällisen puhelintempauksen. Yritin tietysti puolustella Millaa, mutta todennäköisesti emme päässeet oikein samalle aaltopituudelle. Pomo on viranomainen, ja kun joku SIKA tekee jostakin teosta poliisiasian, tuo teko nousee viranomaisten silmissä aivan omiin korkeuksiinsa, ja sen tekijää aletaan pitää jotenkin pahempana kuin muiden todellisuudessa paljon pahempien asioiden tekijöitä. Millaa on kiusattu ja pahimmillaan suorastaan kidutettu koulussa, mutta koska me emme ole tehneet pahoinpitelyistä ja kidutuksista poliisiasioita, niiden tekijät ovat kaikkien silmissä viattomia enkeleitä. Jos tekoja mitataan muille aiheutetulla kärsimyksellä, Millan puhelinjuttu* oli tekona aivan mitätön. 

*(Juttu selostetaan alla olevassa blogitekstissä - tapahtumat sattuivat samaan aikaan kun edellä kerrotut tapahtumat.)
 

Nimiä on hieman muuteltu ja joitakin kohtia tekstistä poistettu, mutta muuten kirjoitus on suoraa lainausta päiväkirjasta.

Kiusallinen tapaus - päiväkirjan kertomaa

(nimet, paikat ja muut tunnisteet vaihdettu - muuten teksti suoraan päiväkirjasta)

Poliisi soittaa

Illalla poliisi soitti Millan deittinetti-pilailun johdosta. Millan luokkakaverin Sarin isä oli tehnyt asiasta rikosilmoituksen. Tämä käänne sai Seijan entistä hermostuneemmaksi. Jouduin puhumaan puhelimessa poliisin kanssa, koska Seija ei hermostuneisuudeltaan pystynyt. Minä olin varsin rauhallinen, sillä olemme vuosien varrella kokeneet niin paljon kaikenlaista, että tällainen pikkujuttu ei tunnu enää miltään. Asiassa on se hieman kiusallinen puoli, että myös Millan pilailun kohde Sari on ilmeisesti tehnyt Millasta vastaavan pilailmoituksen kuin Milla siitä, mutta emme pysty todistamaan asiaa.

Eräs mies soittaa

Kävin kaupungissa. Millan kaverin Sarin isä soitti kännykkään menomatkalla. Se oli jo yrittänyt eilen soittaa. Se uhkaili oikeusjutuilla ja ehdotti "keskusteluja". En tainnut olla kovin sovitteleva, mutta en nyt sentään aivan rähinäksikään pannut.

Olen vastannut elämäni aikana jo niin moneen oikeusjuttu-uhkaukseen, että en vähästä hätkähdä. Jo yksistään paikallisradion aikana tai siihen liittyen sain vastata ties kuinka moneen uhkailevaan puheluun, joita soittivat eri tahot vuoron perään. Oli Tanskanen, oli Kiviluoto, olivat Artot jne. Ja kirjallisia uhkauksiakin on tullut esimerkiksi eräältä professori Hannikaiselta, jolle lähetin yhden monisteen. Ja nämä tämän kevään libertaristijutut. Ja pankinjohtaja Jussilan hermostuminen eräästä radio-ohjelmasta. Tapauksia, joissa minua on uhkailtu oikeudenkäynneillä, on ollut niin monta, että en edes muista enää niitä kaikkia.

Rehtori soittaa

Touhusin aamupäivällä tietokoneen kanssa, kuten niin usein. Kun olin internetissä, koulun rehtori soitti yllättäen kännykkään ja pyysi meitä tulemaan huomenna kuudeksi illalla koululle keskusteluun, jossa selvitetään koulukiusaamisasioita. Lupasin, että tulemme.

Illalla kävimme Sarin kodin ovella toteamassa, ettei Sarin äidin ja Seijan viime viikolla sopimaa "keskustelua" olekaan, vaan että ainoa keskustelu on koululla huomeniltana. Alkaa jo kyllästyttää tämä "prosessi".

Illalla oli joku elokuva televisiossa, mutta en katsonut sitä vaan tein "puolustuskirjoitelmaa" Millan touhuista. Vein kirjoitelman koulun postilaatikkoon rehtorille osoitettuna joskus kahden aikaan yöllä. Katsoin, että kai minunkin on lopulta tehtävä jotain tässä asiassa, kun meidän ahdistelemisemme sen johdosta ei näytä loppuvan. Voi törky, kun homma tympäisee.

Kauhupalaveri

Illalla kuudeksi menimme koululle hieman toisenlaisissa asioissa. Siellä oli palaveri koulukiusaamisesta sekä Millan Deitti-Netti -jutusta. Nyt näin ensimmäistä kertaa sen Sarin isän, josta on viime aikoina ollut paljon puhetta. En voi muuta sanoa kuin että onpa todella maineensa veroinen tyyppi - Seijan kertoman maineen. Tapahtuman voisi tiivistää lyhyesti vaikkapa siten, että se oli häiriintyneen perheen yksityinen kosto-orgia meitä kohtaan. Aivan pulssi kohosi tuota hyökkäystä kuunnellessa, mutta olin silti aivan hiljaa koko "keskustelun" ajan. Minulla ei olisi ollut muuta sanottavaa kuin jotain hyvin negatiivista ja rajua tekstiä noita meidän syyttäjiämme kohtaan, jos yleensä olisin jotain sanonut. Kun rehtori Matonen kysyi lopulta, mitä mieltä minä olin asioista, nieleskelin ja jupisin jotain, että ovathan ne asiat selventyneet. Omassa mielessäni tarkoitin tällä, että minulle on selvinnyt, että Tuomisen perhe on pimahtanut. Tilanteesta ehkä kertoo jotain sekin, että illan päätähti Sari ei uskaltanut tulla koko palaveriin.

Minua ärsytti katsoa vierestä kun sekopääperhe hiillosti ja vainosi meidän Millaamme. Tiesin kuitenkin, että jos sanon jotain, se todennäköisesti maksaa meille rahaa ja pahentaa tilannettamme. Tuon perheen ongelman voisi kuvata siten, että tyypit yrittävät muuttaa maailmaa sellaiseksi, että heidän arka tyttärensä tulisi siinä toimeen. Tyttären ylisuojelemisen sekä epäonnistumaan tuomitun maailman muuttamisen seurauksena tyttärestä tulee entistä arempi ja herkempi, jolloin suojelemis- ja maailmanmuuttamisprosessia on tehostettava. Kierre jatkuu, kunnes tyttö on seonnut lopullisesti. Vanhempien pitäisi toimia eri tavalla. Heidän pitäisi kasvattaa tytärtään tulemaan toimeen maailmassa sellaisena kuin se on.

Asiassa on vielä se ällöttävä piirre, että perheen isä käyttää tytärtään omien patoutumiensa purkamisen apuvälineenä. Tytär haluaisi ehkä sopia asian Millan kanssa ja jatkaa normaalia elämäänsä. Vanhemmat sen sijaan kieltävät tytärtä edes puhumasta asiasta Millalle ja siten pitkittävät prosessia loputtomiin. Tällaiset palaverit, joka nyt järjestettiin, toimivat myös prosessia pitkittävästi. Henkisten vammojen - mikäli sellaisia jollekin on tullut - paraneminen ei pääse edes alkamaan.

Seija oli aivan poissa tolaltaan tuon palaverin vuoksi, senhän arvaa.

Toisen tytön isä soittaa

Eilisessä palaverissa mukana ollut Karppinen soitti heti aamulla ja esitti Seijalle osanottonsa siitä, että olimme joutuneet niin kovan röykytyksen kohteeksi eilen illalla. Tyyppi kertoi, että sen perhe on ollut tuon Tuomisen vainon kohde jo vuosia. Karppisen mukaan Tuominen on uhkaillut Karppisen perheen äitiä ja lapsia ja pelotellut lapsia koulumatkalla ja kerskunut teoillaan kylillä.

On mielenkiintoista, että joku muukin tajuaa tilanteen mielettömyyden. Arvioin tuon Tuomisen aivan oikein. Kammottava tyyppi.

Laura soittaa

Laura soitti jo aamulla ja uhkaili itsemurhalla. Aamupäivällä myös Tuominen toi paperin, joka Millan ja meidän pitäisi allekirjoittaa, ja jossa Milla vakuuttaisi, että sen antama ilmoitus siitä, että Deitti-netissä olisi ollut Sarin panema ilmoitus, on aiheeton.

Nuo lauseet eivät taida tarvita enempiä kommentteja. Tällaista meillä on.

Ajelin rantaan. Masensi edelleen, mutta pakottauduin ryömimään veneen alle ja aloittamaan hommat. Veneen pohjaa raaputtaessani mietin mielessäni vastatoimia tuota Tuomista kohtaan. Suunnittelin, että allekirjoitamme sen tuoman paperin ja pyydämme siltä todistusta, että sillä ei ole enää vaatimuksia meitä kohtaan. Kun paperi olisi saatu - vaikka joitakin "kuluja" olisi maksettavakin - lähettäisin poliisille uuden kirjoitelman, jossa kertoisin todellisen totuuden siitä Deitti-jutusta ja sen taustoista.

Seija kertoi eilen, että Tuominen on kommunisti, ja tästä sain uusia ideoita. Esittäisin jutun poliittisessa valossa: Kommunistin tytär kiinnitti Salen seinälle lapun, jossa Milla leimattiin natsiksi. Lappu oli loukkaava, koska siinä viitattiin sukumme äärioikeistolaiseen historiaan ja omiin poliittisiin touhuihini.

Huokaus, en jaksa enää jauhaa näitä juttuja. Sitä paitsi ei se kommunistin tyttö kai kiinnittänyt niitä lappuja vaan ainoastaan oli tekemässä niitä. Eli mistä sitä muka pystyy syyttämään - ei mistään.

Kirjastossa

Kopioin kirjastossa lakikirjan sivut, joissa mainitaan kunnianloukkauksesta. Huomasin nimittäin, että Sari Tuomisen isä oli koululla pidetyssä palaverissa puhunut kahden vuoden vankeusrangaistuksesta eli viitannut törkeään kunnianloukkaukseen. Poliisipapereissa kuitenkin mainitaan vain "kunnianloukkaus". Mietin, olisiko tyyppi mahdollisesti itse syyllistynyt kunnianloukkauksen.

Tämä koko juttu sinänsä ällöttää minua, sillä olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen kunniaa voi loukata vain hän itse. Yksi tapa tehdä se, on syyttää toista kunnianloukkauksesta. Tuntuu jotenkin mielettömältä, että ihmiset ovat niin herkkiä kunniansa perään. Itsekin olen saanut monia kunnianloukkaussyytteellä uhkaamisia, viimeisen tänä keväänä.

Tuntuu, että nykyisin ei uskalla tehdä tai sanoa enää mitään, kun joku jo uhkailee kunnianloukkaussyytteellä. Jos julkaisen esimerkiksi 90-luvun päiväkirjojani, kunnianloukkaussyyte - ja tuomio, joka vie kaiken omaisuutemme - on varma asia.

Nukkumaan meno venähti, kun piti vielä Seijalle kirjoittaa jotain "Tuomis-kirjettä".

Pomon puhuttelussa puolitoista kuukautta myöhemmin

Viimeinen päivä hommissa. Poistuin yhden aikaan. Aivan viimeisenä aiheena Siikala* otti esille Millan keväällisen puhelintempauksen. Yritin tietysti puolustella Millaa, mutta todennäköisesti emme päässeet oikein samalle aaltopituudelle. Siikala on viranomainen, ja kun joku SIKA tekee jostakin teosta poliisiasian, tuo teko nousee viranomaisten silmissä aivan omiin korkeuksiinsa ja sen tekijää aletaan pitää jotenkin pahempana kuin muiden todellisuudessa paljon pahempien asioiden tekijöitä. Millaa on kiusattu ja pahimmillaan suorastaan kidutettu koulussa, mutta koska me emme ole tehneet pahoinpitelyistä ja kidutuksista poliisiasioita, niiden tekijät ovat kaikkien silmissä viattomia enkeleitä. Jos tekoja mitataan muille aiheutetulla kärsimyksellä, Millan puhelinjuttu oli tekona aivan mitätön.

Kun ajelin illalla kaupunkiin, Millasta käyty keskustelu pyöri mielessäni, ja palautui mieleeni myös monenlaisia muita epämukavia asioita vuosien varrelta.

*(sosiaalijohtaja)

Liian vähän poliiseja?

Kansalaiset vaativat foorumeilla lisää poliiseja, koska valvontaa on muka liian vähän. Kuinka monta kertaa vuodessa esimerkiksi autoilija pitäisi pysäyttää, jotta poliisinrakastajat olisivat tyytyväisiä? Suomessahan tehdään jo nyt alkoholipuhallutuksia suhteellisesti eniten maailmassa.

Kolme pysäytystä puolessa vuodessa ei taida riittää vielä mihinkään? Seuraavassa on lainauksia päiväkirjasta.

21. elokuuta – ihmepelastus

Kun lähdimme rantalenkille, ajattelin koko ajan - ja sanoinkin sen Lauralle - että pahin painajainen olisi se, jos poliisiauto tulisi peräämme ajamaan ja poliisit huomaisivat toisen takarenkaan olevan nastarengas. Sellaisen nimittäin jouduin autoon vaihtamaan, kun varsinainen rengas puhkesi jokin aika sitten. Itse asiassa pari kuukautta sitten. Emme olleet päässeet vielä lenkin puoliväliinkään, kun painajainen toteutui. Perässämme ajoi poliisimoottoripyörä. En huomannut, mistä se oli tullut. Ehkä poliisit olivat kuulleet nastarenkaan rapinan, kun ajoimme Palace-hotellin edestä. Siinä nimittäin oli joukko mopoilijoita moottoripyöräpoliisien ratsattavana.

Kuten tavallista, menin aivan shokkiin poliisin pysäyttäessä meidät. Huokailin ja kaivoin poliisin pyytämiä papereita vapisevilla käsilläni. Olin varma, että saan sakot. Kun poliisi kysyi, milloin rengas on vaihdettu, vastasin välinpitämättömästi, että en muista. Vastaus tuntui yhdentekevältä. Ajattelin vain, että kirjoittaisi nyt sen sakkonsa eikä enää kyselisi. Ihmeen kaupalla sakkoa ei kuitenkaan tullut, vaikka poliisi sanoi, että sen voisi antaa. Esitin jonkinlaisen hätävalheen, kun poliisi kysyi, onko rengas vaihdettu viikkoja sitten vai päiviä sitten - eli vastasin, että päiviä sitten. No, päivistähän ne kuukaudetkin koostuvat. Sitä paitsi eihän rikoksesta epäillyn tarvitse vahvistaa omaa syyllisyyttään. Ehkä viikot tai päivät eivät olleet ratkaiseva asia, koska myös auton muut renkaat olivat mitä sattuu. Epämääräisiä “sakkoslicksejä” Ehkä etupenkillä istunut Laura sai nuoren moottoripyöräpoliisin heltymään. Ehkä tyyppi ei halunnut näyttäytyä epäedullisessa valossa - mitä pelosta vapisevan ja osittaisessa shokkitilassa olevan isän sakottaminen tyttären nähden olisi merkinnyt. Tai mistä sitä tietää. Ja sitä paitsi sakon antaminen pienituloiselle ja vähävaraiselle ihmiselle ei edistä uusien renkaiden hankintaa vaan päinvastoin. Sanoinkin jossakin vaiheessa, että minulla ei ole ollut rahaa ostaa uusia renkaita, mutta niiden hankinta on ollut suunnitteilla.

Siinä vaiheessa, kun sain puhekykyni takaisin ja hermostunut höpötysvaihde meni päälle, sanoin, että meillä on toinenkin auto, mutta olimme Micralla liikkeellä sen takia, koska kuljetimme muuttokuormaa. Poliisi kysyi, kuinka pieni se meidän toinen automme oikein on. Vastasin, että se on Peugeot 405, mutta Micrassa saa kuljetettua pitkiä tavaroita paremmin kuin siinä.

Tuon tapauksen jälkeen olin tietysti ahdistunut ja masentunut ja vaikka mitä.

27. elokuuta – epäiltynä rattijuopumuksesta

Heräsin jo kuuden jälkeen. Herätyskello herätti Seijan ja Lauran seitsemän paikkeilla. Pakkasimme ja siivosimme. Kantamuksia oli paljon. Ehdimme laivaan, joka lähti puoli yhdeksän maissa.

Yksi kanelipulla ja kaksi kuppia teetä maksoivat yhteensä 4,50 euroa laivan ravintolassa. Tämä oli Lauran ja minun ostos. Seija joi erikseen kahvit.

Mantereelle tultuamme lähdimme ajelemaan. Kävimme matkalla samassa K-kaupassa, jossa olimme käyneet keskiviikkona.

Tällä matkalla tuli taas kerran todettua, että Suomi on vastenmielinen poliisivaltio. Saarten maantiet ovat täynnä sakkokameroita, joten maisemien katseleminen tapahtuu stressaavassa ilmapiirissä. Sivulle ei voi katsoa liian kauan, tai saa sakon palkaksi. Ja aivan kuin kameroista ei olisi aiheutunut tarpeeksi stressiä ja mielipahaa, poliiseja kuhisi siellä täällä. Keskiviikkona näimme niiden pysäyttäneen moottoripyöräilijöitä saaristotiellä. Ja paluumatkalla lauantaina niitä kuhisi koko tieosuudella aina Tampereelle asti ja vielä siitäkin pohjoisemmaksi.

Vaikka yritin ajaa sakkokameratiellä niin hitaasti ja varovasti, etteivät kamerat räpsähtäisi, Turun ja Tampereen välillä huomasin yhtäkkiä poliisimoottoripyörän ajavan takanamme ja vilkuttavan punaista valoaan, joka tarkoittaa, että on pakko pysähtyä. En tiedä, kuinka kauan se oli ehtinyt valojaan vilkutella ennen kuin huomasin sen. Ohjasin linja-autopysäkille ja jäin odottamaan, mitä seuraisi. Kuvittelin, että poliisi oli jossakin aikaisemmin mitannut nopeutemme ja todennut meidän sittenkin ajaneen ylinopeutta, koska kyllähän me kameroiden välisillä osuuksilla joskus ajoimme ylinopeutta, koska kaikki muutkin ajoivat, eli koko liikenne eteni ylinopeudella.

Tyyppi pyysi ensimmäisenä ajokorttia ja rekisteriotetta. Ajokortti oli rahakukkarossani, joka oli pakattu peräluukussa olevaan kassiin. Seija oli pakannut kassin päälle lisää tavaraa. Sanoinkin lauttarannasta lähtiessämme, että ajokortti on peräluukussa, ja jos sitä tarvitaan, niin kaivetaan sieltä. En arvannut, että oikeasti joudumme sitä kaivelemaan, vaikka se mahdollisuus on tietysti aina olemassa.

Kun en heti löytänyt kassiani, ja peräluukku alkoi mennä epäjärjestykseen tavaroita penkoessani, pyysin Seijan auttamaan. Seijakin siis tuli ulos autosta. Löysin kuitenkin kassin itse. Ja kukkorokin löytyi kaivelemisen jälkeen kassin pohjalta. Oli ankeata levitellä kassin ja peräluukun sisältöä poliisin katsoessa vierestä, että löytyykö sitä ajokorttia vai ei.

Auton papereita ei lopulta tarvittu, vaikka ne oli jo kaivettu esille, koska poliisi tarkasti auton tiedot radiopuhelimella. Puhalluttaminen tapahtui kaikkein viimeiseksi, ja luulin sen olleen pelkkää rutiinia. Seija kuitenkin kertoi, että poliisi oli kuitenkin ottanut puhallusvälineet esille jo heti alussa, kun se pysäytti moottoripyöränsä. Minä en ollut sitä huomannut. Puhalluttaminen olikin siis ilmeisesti pysäyttämisen pääsyy. Ja koska se tapahtui liikenteen seassa määräämällä minut pysäyttämään, kyse oli todennäköisesti oikeasta epäilystä eikä pelkästä satunnaisratsiasta.

En ole varma, mistä epäily johtui, mutta yksi mahdollisuus on se, poliisi oli nähnyt, kun olin juonut punaista Fanta-limsaa muovimukista. Seija oli kaatanut sitä pullosta, ja jossakin vaiheessa vastaamme oli ajanut poliisimoottoripyörä. En tiedä, oliko se sama, joka meidät myöhemmin pysäytti. Tai ehkä joku ”ilmiantaja” näki juomisen ja teki ilmoituksen. Tai ehkä ajoin kuin rattijuoppo touhutessani limsan ja munkkien kanssa. Samaan aikaan voimakas sivutuuli heitteli autoa, mutta niin se tietysti heitteli muidenkin autoja. Mutta limsamuki ja munkki kädessä on vaikeampi tehdä nopeita ohjausliikkeitä.

Tässäkin ratsaustilanteessa aivan kuten viikko aikaisemmin Helsingissä olin stressaantunut lähes sydänkohtauksen partaalle. Pulssi löi kiivaasti ja kädet vapisivat. Olin kuitenkin jonkin verran rauhallisempi kuin edellisellä kerralla.

Poliisiratsian jälkiseuraukset olivat tavanomaiset eli kiihtymys, asian jauhaminen seuraavien tuntien aikana perheriidan asteelle saakka sekä lopuksi iltaan asti kestänyt masennus. Seijan mielestä olin jotenkin sulkeutunut ja omituinen, ja se pelkäsi mitä hulluja ajatuksia voin saada päähäni.

Ajamisessa tapaus näkyi siten, että ajotyylini oli epänormaalin veltto, eli en ohittanut kuin muutaman auton, kun sen sijaan useat autot ohittivat minut. En jaksanut kisata ohituskaistoilla vaan annoin katumaastureiden ja muiden ökyautojen mennä sovinnolla ohi. Tämä ei tarkoita, että olisin ajanut erityisen hitaasti. Autoja meni virtanaan ohi, vaikka meidän automme nopeusmittari näytti lähes 120 kilometriä tunnissa ohitettuamme ohituskaistoilla hitaampia kuorma- ja pakettiautoja.

20. tammikuuta – epäiltynä ajoneuvorikoksesta

Ajaessani Mannerheimintietä etelään tarkoituksena kääntyä oopperan kohdalta Runeberginkadulle perääni ilmestyi poliisiauto jostakin sivukadulta. Poliisien silmätikkuna ajaessani yritin noudattaa bussikaistasääntöä niin hyvin kuin mahdollista. Vaihdoin bussikaistalle mielestäni juuri sopivan matkan päässä ennen risteystä. Mutta niin vaihtoi poliisiautokin. Edessäni oli pari linja-autoa. Kun liikennevalot vaihtuivat vihreiksi, lähdin ajamaan linja-autojen perässä ja käännyin Runeberginkadulle. Niin kääntyi poliisiautokin. Tässä vaiheessa huokaisin, että joko taas. Muutaman sekunnin päästä syttyivät poliisiauton siniset vilkkuvalot ja punainen valo.

Ensimmäinen ongelma tällaisessa tilanteessa on se, miten poliisin pysäyttämiskäskyä käytännössä noudatetaan. Poliisin sivulla asiasta sanotaan seuraavaa: "Jos poliisiauto ajaa perässä näyttäen sinisen vilkkuvan valon kanssa punaista vilkkuvaa valoa, merkitsee se, että edellä ajavan on siirryttävä tien sivuun ja pysähdyttävä."

Miten siirrytään tien sivuun lumisella ja loskaisella Runeberginkadulla, jonka varrella kaikki parkkiruudut ovat täynnä autoja. En haluaisi ajaa metriäkään silloin kun poliisi näyttää pysäyttämismerkkiä, jotta sitä ei tulkittaisi pakoyritykseksi. Mutta pysäyttäminen keskellä vilkasta katua ei myöskään ole määräyksen "siirryttävä tien sivuun" noudattamista. Epätietoisena siitä, mihin nyt oikein pitää pysähtyä, pysähdyin ensiksi hetkeksi seuraavan risteyksen kohdalle, mutta ajoin sitten kutenkin vielä 10-15 metriä eteenpäin sivukadun suuntaan, johon auton pysäytin.

En tiennyt, mistä pysäyttäminen tällä kerralla johtuu, mutta en oikein keksinyt muuta syytä kuin sen, että olin ehkä ajanut liian kovaa kaistanvaihtotilanteessa, jotta bussikaistalla oleva tyhjä tila ei ehtisi täyttyä takaa tulevista autoista. Syynä vauhdin lisäämiseen oli ollut poliisiauto, koska sen takia en uskaltanut vaihtaa kaistaa aikaisemmin, jotta en turhaan ajaisi bussikaistalla.

Nyt näytelmässä seuraa erikoinen vaihe. Poliisi tuli autoni luokse alkometri kädessään - mutta puhalluttamista ei koskaan tehty. Sen sijaan poliisi sanoi kovalla möreällä äänellä, että auton määräaikaiskatsastus on suorittamatta. Vastasin, että autoa on käytetty katsastuksessa, ja sille on saatu kuukausi lisää ajoaikaa, ja korjaamoaika on jo varattu, ja auto tullaan näyttämään katsastusasemalla määräaikana. Kaivoin katsastuspaperit hansikaslokerosta. Tässä vaiheessa poliisi väitti, että katsastus on tehty määräajan jälkeen, joten auto on ajokiellossa. Vastasin, että katsastus on tehty ajoissa. Poliisi otti rekisteriotteen ja käveli poliisiautolle. Hetken päästä tyyppi palasi, tökkäsi paperin käteeni ja sanoi, että "asia on tältä osin kunnossa, ajoajat eivät näy meidän järjestelmässämme". Sen jälkeen poliisi häipyi. Valtio ei saanutkaan tällä kerralla sakkorahaa.

(nimiä muutettu)

Sakkoja poliittisin perustein - tai muista syistä

Seuraava teksti on poistettu ylipitkästä foorumikirjoituksesta, josta se olisi ehkä ollut liikaa varsinaisen aiheen ulkopuolella.

Tulikin tässä yhteydessä mieleeni, että olen itse aikoinaan saanut liikennerikkomuksesta sakon, jonka todellinen syy oli näkemykseni mukaan se, että olin valittanut poliisin tekemän kotietsinnän laittomuuksista oikeuskanslerille. Olin tehnyt valituksen jo kaksi vuotta aikaisemmin. Poliisi oli rikkonut lakia mm. omaisuuden takavarikoimisen ja sen kirjaamisten osalta. Kun päätös tuli, poliisi kaivoi esille vanhan liikennetapahtuman ja kirjoitti siitä sakon, jonka jouduin hakemaan poliisiasemalta. Tapahtuma oli unohtunut poliisilta jo siinä määrin, että edes auton rekisterinumeroa ei ollut kirjoitettu oikein. Kun poliisi ojensi sakkolappua, hän oli vaivautuneen oloinen ja selitti syyksi näin vanhan tapauksen sakottamisesta sen, että automme vakuutusyhtiö oli sitä vaatinut. Poliisi ei tiennyt, että auto oli rekisteröity isoäitini nimiin, ja isoäitini kuului vakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. Sukumme oli yritystoiminnan takia noihin aikoihin vakuutusyhtiölle iso asiakas, joten sieltä ei vaadittu sakottamista ainakaan jonkin mitättömän liikennevakuutuskorvauksen takia.

Sakkoon johtanut tapaus oli sellainen, että ajoin yöllä lumisateessa ja huonossa kelissä valtatiellä olosuhteisiin nähden järkevää nopeutta eli selkeästi hitaammin kuin mitä nopeusrajoitus vaati. Sivutieltä lähestyi peräkkäin kaksi autoa kovalla nopeudella, jolloin ajattelin, että kyseessä on humalaisten yöllinen kilpa-ajo tai jotain vastaavaa. Kun autojen nopeus tuntui vain lisääntyvän, kun ne lähestyivät risteystä, näytti mahdottomalta, että ensimmäinen autoista onnistuisi pysähtymään lumisella tiellä. Olin varma, että se tulee risteyksestä vauhdilla läpi, joten jarrutin ja yritin väistää auton perän takaa samalla kun se syöksyy päätielle. Auto kuitenkin onnistui pysähtymään, ja niinpä minun väistämisyritykseni oli toimenpide, joka johti lievään törmäykseen. Poliisi tuli paikalle ja totesi, että hoitakaa asia keskenänne. Tuohon aikaan poliisi ei sakottanut rutiininomaisesti syyllisiä niin kun nykyään varsinkaan lievissä tapauksissa, jollainen tämäkin oli. Paikalla käynyt poliisi ei tiennyt valituksistani oikeuskanslerille eikä sitä edeltäneistä tapahtumista.

Opiskelijan sakko ei markkamääräisesti päätä huimannut. Isoäitini antoi rahan, ja maksoin sakon. Se näkyy edelleenkin ajokortin valvontaotteessa rangaistuksena varomattomuudesta liikenteessä. Ties vaikka tämä tapaus olisi ollut se viimeinen pisara, joka esti minua aikoinaan pääsemästä bussikuskikoulutukseen. Elämä on joskus kummallista. Jos olisin ajanut kovempaa ja rassannut autoradiota enkä olisi edes huomannut sivutieltä lähestyviä autoja, en olisi myöskään saanut sakkoa varomattomuudesta liikenteessä.

Muutama viikko edellä mainitun tapahtuman jälkeen tapahtui myös toinen liikennevahinko. Eräs nuori autoilija harjoitteli peruuttamista kovalla vauhdilla ja käänsi rattia väärään suuntaan törmäten pysähtyneen automme kylkeen. Kysyin myöhemmin häneltä, oliko hän saanut sakon. Ei ollut saanut. Tämäkin tapaus oli kuitenkin mennyt poliisin tietoon, kun auton omistaja (joka oli eri henkilö kuin kuljettaja) oli ilmoittanut siitä. Hän oli halunnut poliisin näkemyksen syyllisyydestä ennen kuin allekirjoittaa liikennevakuutuksen vahinkoilmoituksen. Syyllisyydestä ei ollut mitään epäilystä. Automme kylki meni aika pahasti lommoille, joten vakuutusyhtiö sai muhkean laskun.