keskiviikko 21. joulukuuta 2016

vastauksia




Yritän nyt vastata TeeCeen kolmeen kirjoitukseen.

Ensimmäisessä kirjoituksessaan TeeCee esittää otteita vanhoista kirjoituksistani kuten, että en halua enkä edes pysty noudattamaan nopeusrajoituksia, ja tietyn nopeuden ylläpitäminen on fyysisesti ja henkisesti raskasta, ja että olen sen verran ADHD-ihminen, että tarvitsen stimulaatiota, eikä sellaiseksi kelpaa taisteleminen nopeusmittarin viisaria vastaan. Esitettyään lainauksia TeeCee kysyy, ”mikä tässä oli katastrofaalisen kolossaalisesti väärin tulkittu”.

No, ei kai lainauksissa mikään ollut väärin tulkittu. Se mihin eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani viittasin, oli TeeCeen kokonaistulkinta siitä, mikä on syy mielipiteisiini ja yleisemminkin asenteisiini.

TeeCee kertaa lyhyesti, miten hän on tulkinnut aikaisempia kirjoituksiani, joihin hän esittämillään lainauksilla viittaa:

 Sanoin että syynä negatiivisen arvostelun pelkoosi on ankara kotikasvatuksesi, jossa sait pelkästään negatiivista palautetta. Tämä mielipiteeni johtuu tämän tapaisista kirjoituksistasi: ” Uskon, että syynä (negatiivisen arvostelun pelkoon) on ankara kotikasvatus, jossa ei muunlaista palautetta tunnettukaan kun negatiivista. Minusta tuossa ei ole minun tulkintaani yhtään vaan kopioin sinun tekstisi sellaisenaan. 

Kun kopioi toisen ihmisen tekstin sellaisenaan, mahdollinen ”tulkinta” tulee siitä, miten paljon tekstiä kopioi, ja missä valossa ja mihin asiaan liittyen sen esittää. TeeCeen ”katastrofaalisessa” väärin tulkinnassa ei kuitenkaan ole kyse tällaisesta hienovaraisesta toiminnasta vaan selkeämmästä.

Jos palataan vanhaan kirjoitukseeni (727119 / 09.12.2016), viittaan siinä seuraavaan TeeCeen kirjoituksen kohtaan:

 Liikennesääntöjen tottelemista sinä inhoat koska kykysi noudattaa niitä on keskimääräistä heikompi, mistä seuraa rangaistuksen pelko, ja sinä koet rangaistuksen negatiivisena arvosteluna. Syynä on ankara kotikasvatuksesi, jossa sait pelkästään negatiivista palautetta. Se vei itsetuntosi ja synnytti yleisen kapinahengen kaikkia sääntöjä ja esivaltaa vastaan.

Tätä nimitin katastrofaalisen vääräksi tulkinnaksi. Miksikö?

Ensimmäinen virhe on käsitys, että inhoaisin sinänsä liikennesääntöjen tottelemista. Tämä ei pidä yleisenä huomiona paikkaansa. Olen monesti kirjoittanutkin, että useimpien liikennesääntöjen noudattaminen ei ole minulle ongelma. Inhoan ainoastaan sellaisten liikennesääntöjen ja muidenkin lakien noudattamista, joiden noudattaminen ei tunnu järkevältä. Yksi tällainen sääntö on jalankulkijan velvollisuus odottaa punaisissa valoissa, vaikka autoja ei olisi näkyvissä. Toinen sääntö on olosuhteisiin nähden liian ankara nopeusrajoitus. Tämän tyyppisten liikennesääntöjen tottelemista inhoan.

Seuraava TeeCeen virheellinen olettamus on se, että inhoni liikennesääntöjen noudattamista kohtaan johtuisi siitä, että kykyni noudattaa niitä olisi keskimääräistä heikompi, mistä seuraisi rangaistuksen pelko.

Ei kyse ole siitä, ettenkö kykenisi seisomaan punaisissa valoissa tyhjän kadun ääressä vaikka lopun päivää, tai että en kykenisi ajamaan kahdeksaa kymppiä autiolla maantiellä, jossa luonteva vauhti on sata kilometriä tunnissa tai enemmän. Tietenkin kykenen. Kyse on siitä, että en halua.

Kun ylipainoinen ihminen päättää aloittaa laihduttamisen, silloin mitataan hänen kykynsä pysyä kohtuullisissa ruokamäärissä. Jos hän kykenee siihen, hän alkaa laihtua ja saavuttaa normaalipainon. Jos hän sen sijaan sortuu mässäämään, hänen kykynsä itsehillintään ja kohtuulliseen syömiseen osoittautuu rajalliseksi. Hän voi yrittää erilaisten ohjelmien ja konsultoinnin ja vertaistuen avulla saavuttaa kyvyn, joka häneltä näyttää puuttuvan.

Ylipainoisen tilalle voidaan ajatella alkoholisti, joka haluaa raitistua, tai huumeaddikti, joka haluaa kuiville tai kuka tahansa, jolla on tapa, josta hän haluaa päästä eroon. Kyse voi olla mistä tahansa. Oleellista on se, että henkilöllä on halu toimia tietyllä tavalla. Hän yrittää, mutta ei kykene.

Jos haluaisin lopettaa ylinopeudella ajamisen tai punaista valoa päin kävelemisen tai muun sääntöjen rikkomisen, mutta en halustani huolimatta pystyisi siihen, tällöin pitäisi paikkansa TeeCeen käsitys, että kykyni noudattaa sääntöjä on keskimääräistä heikompi.

Koska en tiedä, mikä on ihmisten keskimääräinen kyky, en pysty arvioimaan, onko kykyni noudattaa sääntöjä heikompi vai parempi kuin muilla. En käytä alkoholia, en polta tupakkaa, en ole ylipainoinen. Itsekontrollini ja itsehillintäni ei siis ole aivan olematon. Huonompaakin on nähty. Sääntöjen noudattamisen kohdalla onkin mielestäni ennen kaikkea kyse halun puutteesta eikä niinkään kyvyn.

Tietenkin voidaan ajatella, jos tätä asiaa nyt vielä halutaan pyöritellä, että olen ylinopeusaddikti, ja riippuvuuteni on niin paha, että en tästä syystä edes halua siitä eroon. Haluttomuus johtuisi siis addiktiosta. Toisaalta, missä menee kykyjen ja halujen raja. Se taitaa olla vaikea kysymys. Jos ei kykene, ei välttämättä haluakaan. Jos taas haluaa, voi kyetä, vaikka ei muuten kykenisikään. Luja tahto vie läpi harmaan kiven, niinhän sitä sanotaan.

Kolmas TeeCeen väärä tai ainakin omituinen tulkinta on se, että koen rangaistuksen negatiivisena arvosteluna siksi, että kotikasvatukseni oli ankara, ja sain pelkästään negatiivista palautetta. Kyse ei ole tästä.

En kai ole täysin väärässä, jos väitän, että rangaistuksen on nimenomaan tarkoituskin olla negatiivista arvostelua. Ja eivätkö useimmat sen myös sellaiseksi koe. Eihän sakkolappu mikään ”kiitos, hyvin toimittu” -diplomi ole.

Negatiivisesta palautteesta kärsiminen ilmenee kohdallani aivan muulla tavalla kuin sakkojen suremisena. Se ilmenee erittäin voimakkaana reaktiona tapauksissa, joissa joku autoilija soittaa minulle – syystä tai syyttä – äänimerkkiä. Menen aivan pois tolaltani näissä tapauksissa. Poikkeuksellisen voimakkaassa reaktiossani voi olla taustalla eräs kotikasvatukseni erityispiirre. Nimittäin se, että sain vuosikymmenien ajan erityisesti isältäni paljon negatiivista mutta en juurikaan positiivista palautetta. Negatiiviseen palautteeseen, eli suomeksi sanottuna haukkuihin, oli tietysti monesti syytäkin, mutta monesti ne tuntuivat kohtuuttomilta. Isältäni saamani kohtelu oli pitkän päälle nujertavaa ja itsetuntoa alentavaa. Asioista ei keskusteltu, enkä pystynyt puolustautumaan. Vanhanaikaisessa ”kunnioita vanhempiasi” tyyppisessä kasvatusympäristössä ei nimittäin ollut sopivaa väittää isälleen vastaan puhumattakaan hänen arvostelemisestaan. Kasvatus perustui auktoriteettiin ja pelkoon ja ehdottomaan tottelemiseen.

Se, että ei ollut mahdollista puolustautua eikä selittää toimintaansa eikä saada sille minkäänlaista ymmärtämystä tai hyväksymistä johti siihen, että asiat tavallaan patoutuivat jonnekin mielen sopukoihin. Ne oli ”nieltävä” ja oltava hiljaa.

Kun myöhemmin aikuisiällä tulee vastaan tilanne, jossa joku esittää moitteen, enkä pysty vastaamaan siihen enkä selittämään toimintaani enkä puolustautumaan, kaikki aikoinaan koteloitunut raivo purkautuu esille aivan kohtuuttomana reaktiona. Auton torven soittaminen protestina jostakin tekemästäni virheestä on tyyppiesimerkki arvostelusta, johon en pysty vastaamaan. Saan välittömästi aivan kohtuuttoman ”hepulin”. Jostakin sisältäni esille tuleva raivo on sitä raivoa, jonka minun olisi kuulunut esittää pienempinä annoksina aikoinaan isälleni. Sitä ei ollut lupa esittää, joten se tulee pommin lailla esille, kun tilanne muistuttaa samaa, missä raivoa aikoinaan kertyi. Tämä on tietysti pelkästään oma analyysini ja tulkintani asiasta. Voin olla väärässäkin.

Niin oudolta kuin tämä ehkä tuntuukin, en koe poliisilta saamaani sakkoa mitenkään maailmoja räjäyttävänä asiana, vaikka siinäkin on kyse ”haukuista”, joihin ei pysty vastaamaan. Jotenkin pystyn käsittelemään tämän asian. Ehkä ajattelen, että kymmenet tuhannet muutkin saavat sakkoja aina papeista ja ministereistä ja poliisipomoista lähtien, joten ei kyse ole kovin henkilökohtaisesta asiasta. Ehkä ajattelen, että sakko on ylinopeudesta maksettavaa hintaa, ja sakoista huolimatta olen voitolla, jos ajan säästymiselle lasketaan minkäänlainen arvo. Lähinnä sakon saamisessa harmittaa rahan meno, ja se, että kävi huono tuuri. Saatan kelata vähän aikaa mielessäni, miksi en huomannut poliisiautoa, tai miksi ajoin juuri siinä vähän kovempaa. Seuraavana päivänä en enää sakkoa muistele vaan katson elämässä eteenpäin. Ikävä kyllä seuraava sakkoni tulee harmittamaan aikaisempia enemmän, koska sakkosummat ovat nousseet.

Luulen, että olen harmitellut saamiani ylinopeussakkoja jopa vähemmän kuin autoilijat keskimäärin johtuen siitä, että sakot vahvistavat omakuvaani kovaa ajavana sääntöjen rikkojana. Niillä on positiivinen vaikutus itsetunnolleni. Kun joskus tulevaisuudessa saan ensimmäisen rikesakkoni, olen todennäköisesti pettynyt, että sainkin vain sellaisen enkä päiväsakkoa. Onhan jälkimmäisessä enemmän meininkiä.

TeeCeen mainitsema negatiivisen arvostelun pelkoni, josta käyttäisin itse jotain muuta ilmaisua, ei siis johdu ankarasta kotikasvatuksestani. Se ei nimittäin ollut kokonaisuutena katsoen mitenkään erityisen ankaraa. Se oli isäni osalta autoritääristä, mutta ei kuitenkaan kohtuuttoman ankaraa. Näillä käsitteillä on ero. TeeCeen lainaamassa tekstissänikin käytän sanaa autoritäärinen. Ei isäni mikään väkivaltainen hirviö sentään ollut. Ja kuuluihan perheeseeni muitakin.

Koska näissä kirjoituksissa on jo menty pintaa syvemmälle, sallittakoon sukeltaminen vieläkin syvemmälle kotikasvatukseni yksityiskohtiin. Olisi mukava lukea tällaisia tarinoita myös TeeCeen ja muidenkin minua arvostelleiden kasvatuksesta. Ties mitä luurankoja itse kunkin kaapista löytyisi.

TeeCee arvioi, että saamani negatiivinen palaute lapsuudessani vei itsetuntoni ja synnytti yleisen kapinahengen kaikkia sääntöjä ja esivaltaa vastaan. Jos olen antanut tällaisen kuvan, se ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa.

Ongelma kotiympäristössäni ei ollut ankara kasvatus vaan se, että minulla oli tavallaan neljä vanhempaa (eli isäni ja äitini ja samassa taloudessa asuneet isovanhempani) ja lisäksi joukko ”apuvanhempia” kuten kotiapulaisia ja muuta väkeä, jota yritystoimintaa harjoittaneessa suurtaloudessamme liikkui. Elin useiden auktoriteettien alaisena, eikä niitä ollut synkronoitu keskenään. Toisin sanoen yksi kielsi, ja toinen salli. Yksi torui, ja toinen lohdutti. Joka ikinen kasvatusopas kertoo, että tällainen on väärintä mahdollista kasvatusta, mitä voi kuvitella. Seurauksena on kuriton ja kelvoton lapsi, joka ei arvosta eikä kunnioita auktoriteetteja vaan tottelee korkeintaan pakosta tai hyötyä saadakseen. Ja tällainen minä pohjimmaltani olen.

Tuolla tavalla rakentui pohja kasvatukselleni. Ja kun tietynlainen pohja on luotu, sen päälle tarttuu uutta siihen parhaiten sopivaa. Alkanut kehitys vahvistuu, jos on vähänkin edellytyksiä siihen. Ja niitähän ainakin omalla kohdallani oli.

Yksi merkittävimmistä ”systeeminvastaisuuteen” kasvattajista oli opettajani ensimmäisinä kouluvuosinani. Ei luokkamme naisopettaja sinänsä ollut mitenkään vastenmielinen, eikä minulle ole jäänyt hänestä huonoa mielikuvaa. Hänen metodinsa vain olivat sellaisia, että ne ohjasivat minua systeemikriittiseksi.

Vaikka kotikasvatukseni oli ollut milloin autoritääristä ja milloin vähemmän autoritääristä ja muutenkin horjuvaa, se oli ollut kuitenkin reilua ja pääpiirteittäin oikeudenmukaista. Ja jos koin, että se ei sellaista ollut, sain ilmaista mielipiteeni. Tällainen tunne nimittäin joskus tuli, kun koin, että minua kohdeltiin tiukemmilla kriteereillä kun nuorempia veljiäni. Kasvatusajatukset muuttuivat, joten osittain oli kyse siitä. Osittain oli kyllä kyse myös siitä, että isäni suhtautui minuun negatiivisemmin kuin nuorempiin veljiini. Sain kuitenkin purkaa tämäkin asian keskusteluissa isoäitini ja äitini kanssa.

Silloin, kun minua rangaistiin kotonani, en ollut syytön. Oliko ”rikos” sen arvoinen, että siitä olisi kuulunut rangaista, se on toinen asia. Sain myös yleensä tilaisuuden ainakin yrittää puolustautua. Menikö puolustukseni läpi, se on toinen asia. Tapahtumasta käytiin lisäksi yleensä jonkinlainen ”sovintokeskustelu” äitini kanssa,

Koulussa asia oli toisin. Siellä jouduin mielivaltaisten rangaistustoimenpiteiden ja jopa opettajien väkivallan kohteeksi.

Koulun alaluokilla käytettiin rangaistusmuotona eräänlaista ”arestia” eli nurkassa kasvot seinää vasten seisottamista viimeisen tunnin päätyttyä. Rangaistu oppilas pääsi lähtemään kotiinsa vasta, kun muut olivat menneet. Ei jälki-istunto tai pitäisikö sanoa ”jälkiseisonta” yleensä kuitenkaan kovin kauan kestänyt. Tällaisten rangaistusten kohteeksi jouduin silloin tällöin täysin syyttömänä jonkun toisen oppilaan valheellisen ilmiannon perusteella tai jostakin muusta omituisesta syystä. Ja nämä väärät rangaistukset vaikuttivat todella tehokkaasti tavalla, jota opettaja tuskin oli tarkoittanut. Myönnettäköön, että joskus rangaistukseen saattoi olla oikea syykin, eivätkä nämä kerrat jääneetkään mieleen kummittelemaan. Mutta syyttömänä kärsityt jäivät.

Pahimpia opettajan tekemiä tekoja, jonka kohteeksi jouduin, oli se, kun koulun johtava miesopettaja tarttui kiinni korvastani ja heitti minut raivon vallassa koulun käytävälle, jonne kaaduin mahalleni. Olin tuolloin kymmenvuotias. Toinen naisopettaja katsoi hyväksyvästi vierestä. Jouduin sijaiskärsijäksi ja opettajan raivon kohteeksi tapahtumaketjussa, johon minulla ei ollut osuutta. Satuin vain olemaan väärään aikaan väärässä paikassa – sinänsä aivan legitiimisti, mutta tapahtumien kannalta väärään aikaan väärässä paikassa.

Monet koululaiset ovat kokeneet tuon tyyppistä varsinkin menneinä vuosikymmeninä, jolloin kasvatusmetodit olivat nykyistä karkeampia. Ei ihmisistä kuitenkaan ole tullut niiden seurauksena yleisiä systeemin vastustajia. Useimmat ajattelevat, että ihmisiä ne ovat opettajatkin. Näin minäkin tietysti ajattelen enkä kanna kaunaa. Menneet ovat menneitä. Mutta se, miten tämän tyyppiset asiat vaikuttivat arvomaailmaani, on jäänyt pysyväksi. Taustalla oli kotikasvatuksella luotu pohja.

En ole vieläkään kaikilta osiltaan selittänyt sitä kasvatukseni erityispiirrettä, joka teki minusta systeemikriittisen. Olen selostanut, mikä teki minusta auktoriteetteja kunnioittamattoman, mutta kertomus ei ole vielä täydellinen. Yritän täydentää kuvaa.

Seuraavaksi minun on kerrottava muutamalla sanalla neljästä vanhemmastani, joihin edellä viittasin. Kaksi heistä oli siis isovanhempiani. Asuimme kaikki samassa taloudessa saman katon alla. Yritän olla kertomatta koko sukutarinaa, vaikka valotankin vähän historiaa.

Ensiksi muutama sana isovanhemmista eli isäni vanhemmista (toiset isovanhempani eli äitini vanhemmat eivät liity tähän asiaan, koska he asuivat muualla, ja heitä tuskin tunsin).

Isoisäni kuului vaikutusvaltaiseen sukuun. Kotitalostani oli ennen häntä lähtenyt maailmalle ihmisiä, jotka menestyivät elämässään. Heistä oli tullut monen alan vaikuttajia kuten teollisuusjohtajia, kirkonmiehiä, virkamiehiä, yliopistomiehiä ja taiteen alalla ulkomaita myöten tunnettuja. Nousipa yksi kotitaloni pojista aina ministeriksi asti. Suku oli alun perin ruotsinkielinen.

Ikävä kyllä hieno sukumme oli taantunut sen sukuhaaran osalta, johon isoisäni kuului. Hänen isänsä oli ollut henkisiltä lahjoiltaan sisarussarjansa vaatimattomammasta päästä ja jättänyt oppikoulun kesken jo ensimmäisellä luokalla. Hän oli palannut kotiinsa ja perinyt myöhemmin tilan. Hän otti vaimokseen maatalon tyttären ja halusi itsekin olla vain tavallinen maanviljelijä. Vaikka hän oli syntynyt ruotsinkieliseen perheeseen, hän ei siirtänyt perimäänsä kielellistä sivistystä eteenpäin omille lapsilleen. Niinpä isoisäni, joka ei käynyt kuin muutaman vuoden kansakoulua, ei osannut kuin suomea.

Kuten edellä käy ilmi, isoisäni ei ollut millään mittareilla sivistynyt ja koulutettu ihminen. Ainoastaan yksi hänen kolmesta veljestään hankki yliopistokoulutuksen ja palasi sille tasolle, jolla suvun kuuluikin olla. Omaa sukuhaaraani kutsunkin tästä syystä sukumme rappiohaaraksi. Kun sukuumme kuuluvat olivat vielä 1800-luvulla valinneet puolisonsa ”säätyläispiireistä”, isoisäni veljet menivät naimisiin tavallisten maatalon tyttärien ja yksi jopa piian kanssa. Alas oli pudottu siltä tasolta, millä heidän sukunsa oli ollut pari sukupolvea aikaisemmin.

Koska isoisälläni ei ollut paljoa muodollista koulutusta, hänen henkisistä lahjoistaan on vaikea sanoa mitään. Ilmeisesti hänellä kuitenkin oli jonkinlaista innovatiivisuutta ja visionäärin sekä liikemiehen kykyjä, koska hän onnistui perustamaan teollisuusyrityksen ja laajentamaan sen yli sata työntekijää työllistäväksi pienen paikkakunnan suurimmaksi yritykseksi. Erittäin tärkeä merkitys tässä asiassa oli kuitenkin isoäidilläni, joka oli kaupunkilaistaustainen, farmaseutiksi kouluttautunut kauppiasperheen tytär. Isoäitini oli perheen ja yrityksen ”aivot” joita ilman isoisäni ei olisi pystynyt pitämään firmaa kasassa. Isoäitiäni kuvailtiin tomeraksi liikenaiseksi, jolla oli homma hallussaan. Joidenkin mielestä hän oli yrityksen todellinen johtaja.

Seuraavaksi muutama sana äidistäni. Hän oli koulutukseltaan filosofian maisteri ja toiminut jonkin aikaa opettajana oppikoulussa. Sen jälkeen hän oli jäänyt kotiäidiksi. Hän ei osallistunut millään tavalla yhtiön toimintaan, sillä lankoja käsissään pitävä isoäitini ei halunnut ketään muuta tontilleen. Äitini oli mukana erilaisissa sivistysalan harrasteissa, lautakunnissa ja yhdistyksissä ja tällaisissa. Mitään virallista asemaa hänellä ei ollut. Hän ei ollut kasvatusajatuksiltaan mitenkään erityisen autoritäärinen tai ankara. Hänen kanssaan pystyi avoimesti keskustelemaan. Joitakin ”periaatteita” hänellä tietenkin oli.

Lopuksi lyhyt kuvailu isästäni, joka oli ”neljäs” vanhemmistani. Hänen yleinen negatiivissävytteinen asenteensa minua kohtaan ja hallitseva asema perheessä olivat syitä, jotka vahvistivat auktoriteettikielteisyyttäni, jonka varsinainen perussyy oli siis se, että auktoriteetteja oli useita, eivätkä ne kaikissa asioissa toimineet samansuuntaisesti.

Isäni oli varakkaan talon ainoa hemmoteltu lapsi. Hänen nuorempi sisarensa oli kuollut alle kaksivuotiaana. Isäni kohdalla oli ilmeisesti toteutunut ”pikkukeisari” -ilmiö, josta Kiinan yhden lapsen politiikan kohdalla puhutaan. Perheen ainoasta hemmotellusta pojasta tulee itsekäs määräilijä, joka ei kestä sitä, että joku kiistää hänen arvovaltansa.

Sen jälkeen kun isäni suhteellisen nuorella iällä sai oman perheen, hän omaksui perheasioissa totalitaarisen asenteen, johon hänet oli tavallaan kasvatettu. Hän oli yksinvaltias, ehdoton auktoriteetti, eikä muilla ollut oikeutta asettua poikkiteloin, kun hän päätti asioista.

Nuoremmat veljeni ja sisareni alistuivat isäni ehdottomaan määräysvaltaan, mutta minä olin vastarannan kiiski. Tämä johtui ainakin osittain siitä, että olin vanhempieni opiskeluaikana kasvanut isovanhempieni hoidossa – samojen, jotka olivat kasvattaneet omasta isästäni perhediktaattorin. Minullekin oli kehittynyt oma tahto ja omat mielipiteet, eivätkä ne olleet linjassa isäni tahdon ja mielipiteiden kanssa. Välillämme jatkui koko isäni elämän ajan jonkinlainen jännite ja arvomaailmojen ristiriita. Se ilmeni esimerkiksi siten, että jos esitin poikkeavan mielipiteen isäni tekemistä päätöksistä tai suunnitelmista, isäni sai raivokohtauksen ja poistui ovet paukkuen paikalta. Silloin kun isoäitini oli vielä elossa, turvauduin hänen apuunsa, mikäli isäni ei hyväksynyt toimintaani.

Oli yksi sana, jota isäni ei sietänyt kuulla, ja tämän asian hän teki selväksi meille lapsille jo nuorena. Se sana oli ”haluan”. Jos erehtyi esittämään toiveen sanomalla, että ”minä haluan” jotain, toivetta ei toteutettu. Toivomus piti esittää jotenkin kiertelemällä. Isäni katsoi, että haluaminen merkitsee itsekkyyttä, ja tätä asiaa hän inhosi huomaamatta itse olevansa juuri sitä.

Jälkeen päin ajatellen tuntuu siltä, että isäni ei hyväksynyt mitään, mitä tein. Minun olisi kai pitänyt olla hänen tahdoton käskyläisensä, jolla ei ole edes omia mielipiteitä. Nuorempi veljeni omaksui tällaisen roolin.

Olin aikoinaan sitä mieltä, ja olen edelleenkin sitä mieltä, että monet isäni tekemät päätökset olivat vääriä. Ne eivät olleet taloudellisesti järkeviä. Näiden päätösten tuloksena oli konkurssi ja omaisuuden menettäminen.

Isäni oli koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri, joten ei hän nyt täydellinen idiootti ollut. Tätä nimitystä hän käytti joskus minusta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että isäni ei ollut perheemme älykkäin henkilö, vaan äitini ja isoäitini olivat häntä älykkäämpiä.

Perheessämme toteutui tragedia, jossa ehdotonta valtaa käytti vastoin älykkäämpien tahtoa henkilö, joka oli mahdollisesti henkisiltä lahjoiltaan heikoin, ja joka oli liian altis ulkopuolisille vaikutuksille. Hän johti perheemme taloudelliseen tuhoon. Varakkaan talon pilalle hemmoteltuna ja aina kaiken saaneena lapsena isäni ei kyennyt ajattelemaan säästäväisesti, mikä yritystoiminnassa olisi tärkeää varsinkin huonoina aikoina. Minä, joka olen aina elänyt hyvin vähillä rahoilla, olisin pystynyt helposti säästämään miljoonia markkoja vuodessa. Tein joskus laskelmia, miten se tapahtuisi. Uudistuksiin ja innovaatioihin isäni suhtautui asenteella ”jos se olisi mahdollista, se olisi jo keksitty”. Säästöehdotuksiin hän suhtautui asenteella ”ne ovat niin pikkuasioita, ettei niissä säästäminen auta”. Kyllä auttaa, jos pikkuasioita on paljon. Tällä tavallahan valtiokin yrittää säästää.

Jos nyt vielä tiivistän, niin auktoriteettikapinani taustalla on se, että minulla oli useita auktoriteetteja, ja jouduin alistumaan vähimmän älykkään auktoriteetin totalitaristiseen valtaan ja katsomaan, miten se johtaa koko suvun tuhoutumiseen.

Näistä lähtökohdista on luonnollista kyseenalaistaa auktoriteettien kaikkivaltius ja kaikkitietävyys.

Jatkan edelleen TeeCeen kolmen kirjoituksen kommentoimista. Tätä kirjoittaessani niitä on ilmestynyt jo neljäskin.

Ymmärrän oikein hyvin miksi jotkin liikennesäännöt tuntuvat sinusta typeriltä. Kun sääntöjen typeryyttä arvioi sellaisten motiivien kautta, jotka ovat syntyneet koulukiusaamisesta, ankarasta kotikasvatuksesta, jatkuvasta itsetuntoa nakertavasta negatiivisesta palautteesta ja ADHD:sta kuten sinulla, niin olisi ihme jos kokisit säännöt jotenkin toisin. Mutta ovatko ne typeriä LIIKENTEEN kannalta, on ihan toinen juttu, ja sitä puolta tässä asiassa ei olla päästy sinun kanssasi käsittelemään vielä ollenkaan.

Sääntö on typerä, jos sen noudattamisesta on pelkästään haittaa, mutta ei mitään hyötyä. Jalankulkijan velvoite odottaa punaisissa valoissa, vaikka autoja ei tulisi, on tällainen. Sääntöä voisi muuttaa siten, että jalankulkija voisi varovaisuutta noudattaen ylittää suojatien myös punaisen valon palaessa, jos lähistöllä ei ole autoja, jotka voisivat ehtiä paikalle sinä aikana, minkä punainen valo palaa. Nopeusrajoituksissa voisi puolestaan ottaa käyttöön lisäkilpiä, joilla rajoituksen voimassaoloaikaa säädellään. Jos jonkun tieosuuden suurin sallittu nopeus on 60 kilometriä tunnissa siksi, että tiellä on aamukahdeksan ja iltapäivän neljän aikaan työmatkaliikennettä, miksi nopeusrajoitus ei voisi olla korkeampi silloin, kun työmatkaliikennettä ei ole. Ja miksi talvinopeusrajoitus ei voisi olla voimassa vain pimeällä ja liukkaalla. Ja miksi autoilija voi saada pelkän nopeusmittarin lukeman perusteella tuomion törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, vaikka liikenneturvallisuus ei olisi todellisuudessa vaarantunut kuin korkeintaan lievästi eikä välttämättä edes sitenkään.

Autot kulkevat kaksisataa kilometriä tunnissa, mutta niillä saa ajaa vain sata kilometriä tunnissa. Nopeutta yritetään hillitä tienvarsikameroilla ja poliisin sakotuspartioilla ja hurjilla takaa-ajoilla siinä kuitenkaan kokonaan onnistumatta. Lehdet kertovat tuon tuostakin suurella nopeudella tapahtuvista kuolonkolareista. Samojen lehtien autosivuilla annetaan plussaa autojen hyvästä suorituskyvystä eli siitä, että ne kulkevat kaksisataa kilometriä tunnissa. Uutissivuilla kerrotaan pahimmista sakkorysistä ja julkkisten ylinopeuskäryistä tavalla, josta tulee jo melkein mieleen sana ”ylinopeusporno”.

Jos ei tämä koko asetelma ole typerä niin ei sitten mikään.

Sinä olet sanonut kuitenkin arvostavasi tiedettä ja tieteellistä maailmankuvaa. Sinä et saa molempia, tieteellinen maailmankuva on vastakohta sille, että asioita arvioidaan omien tuntemusten perusteella. Tietenkin sinulla on oikeus ajatella ihan niin kuin haluat, mutta sinun pitäisi kantaa vastuu puheistasi. Et voi keskustelussa väittää että ajattelussasi olisi jotain tolkkua, jos myönnät myös ajattelevasi tietoisesti intuitiivisesti.

Silloin kun ei puhuta pelkästä numerotieteestä vaan yhteiskunta- ja käyttäytymistieteistä, tiede ja politiikka ja uskonto ja filosofia ovat sekoittuneet niin, että on vaikea sanoa, mihin yksi loppuu ja mistä toinen alkaa.

Politiikka on mielipiteitä, ei tiedettä. Nopeusrajoitukset ovat lakeja ja siten politiikkaa.

Tiede-lehden sivuilta löytyy tätä aihetta valottava artikkeli ”Arkijärki hylkii tiedettä”. 

Toivon että lukisit koko artikkelin ja pohtisit sen jälkeen ääneen että johtaako omien tuntemusten perusteella suoritettu ajattelu psykologien mukaan typeriin vai viisaisiin johtopäätöksiin.

Luin artikkelin, eikä se saanut minua muuttamaan mielipiteitäni.

Jos kerran on olemassa yksi universaali tieteellinen totuus, miksi on erilaisia mielipiteitä ja erilaisia puolueita ja erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä ja erilaisia oikeusjärjestelmiä ja niin edelleen? Eikö näitä asioita voitaisi ratkaista tieteellisesti? Asetettaisiin vaatimus, miten saavutetaan onnellinen ja turvallinen elämä (jollaista puolueet lupailevat ohjelmissaan), ja noudatettaisiin tieteen antamia ohjeita. Lopputulos olisi paras mahdollinen, koska olisihan se varmasti tieteellinen. Näillä perusteilla rakennettua yhteiskuntaa kokeiltiin Neuvostoliitossa, mutta tulokset eivät olleet vakuuttavia.

Taloustieteestä löytyy erilaisia koulukuntia ja mielipidesuuntia. Miksi? Eikö tiede olekaan yksimielinen? Koulukuntia ja mielipidesuuntia löytyy lähes alalta kuin alalta. Eihän näin pitäisi olla, jos tiede antaa varman ja erehtymättömän vastauksen. Ilmastonmuutoksestakin väitellään, vaikka sen pitäisi olla kiistaton tosiasia.

Kun kirjoitin, että uskon tieteeseen, tarkoitin matematiikka ja sen tyyppisiä tieteellisiä tosiasioita, jotka voidaan täysin kiistattomasti koejärjestelyjen ja havaintojen avulla osoittaa.

Ihminen tarvitsee muutakin kuin tiedettä, tai mielenterveys on vaarassa. Tieteen vastaus on nimittäin aika karu. Ihmisen psyyke tarvitsee myös erilaista hömppää ja uskomuksia. Maailma olisi tylsä paikka, jos kaikki olisi pelkästään järkevää.