Epämiellyttäviä episodeja

Tavalliseen tapaan ihmisten ja paikkojen nimet on muutettu. Muilta osin teksti on suoraa kopiota päivärkirjasta. Joitakin vähäisiä kohtia alkuperäisestä tekstistä on poistettu. 

1994

10.12.

Kun käväisin kirjastossa lukemassa Kippari-lehteä, auton tuulilasiin oli ilmestynyt 150 markan pysäköintisakko pysäköintikiekon unohtamisesta. Ei tarvinne mainita, harmittiko. Puhisin ja pihisin, ja hyvä että en ruvennut itkemään tästä ylimääräisestä "joululahjasta". Ajattelin, että miten joku voi mennä iltaisin hyvällä mielellä ja itseensä tyytyväisenä nukkumaan tehdessään päivät "työtä", jonka tarkoituksena on mielipahan tuottaminen muille ihmisille.

Maksoin sen pysäköintivirhemaksun saman tien pankin maksuautomaatilla.

20.12.

Ajelin unessani autolla Hoviniemen ympäristössä ja parkkeerasin auton jonnekin talon takapihalle. Se jäi hieman huonosti tien varteen. Juuri kun olin lähtenyt auton luota, sen ohitse ajoi poliisi, joka kuitenkin kääntyi vahingossa väärään suuntaan ja joutui navetan ohitse vievälle kiertolenkille. Arvelin, että tulossa oli harmeja, ja niinpä kiiruhdin siirtämään autoa ennen kuin poliisi ehtisi uudelleen paikalle. En kuitenkaan ollut aivan riittävän nopea.

Juuri kun oli lähdössä ajamaan, poliisi ilmestyi vierelleni ja ojensi vauhdissa auton ikkunasta sakkolapun minulle. Kun vielä totesin, että sakko oli tuhannen markan suuruinen, sain raivarin. Hakkasin auton rattia ja kiljuin, että en missään tapauksessa aio maksaa tuota sakkoa, koska Hoviniemi on minun kotini, ja sen pihoille saan pysäköidä miten haluan. Tuohon tilanteeseen heräsin. Herättyäni minua masensi ajatella, että vetoaminen kotipihaan ei todellisuudessa auttaisi, sillä virallisestihan ulkopuoliset eivät enää tunnusta Hoviniemeä kodikseni. Omassa mielessäni se tietysti on sitä aina.

1995

5. 5.

Olen hermostunut. Niin hermostunut, että tuntuu, että en pysy nahoissani. Pieninkin epäkohta tai vastoinkäyminen saa minut puhisemaan ja hokemaan Äsh, Äsh. Autolla ajaminenkin on yhtä sekoilua. Pelkään tekeväni jonkun virheen; ajavani kolarin tai muuta vastaavaa. Pelkään saavani sakon. Olen niin huonomuistinen, että kuitenkin unohdan, jos en muuta niin ainakin pysäköintikiekon. Minusta se talvella saamani sakko pysäköintikiekon unohtamisesta oli rotusyrjintää. Huonomuististen rotuun kuuluvan yksilön syrjintää. Mietin hermostuksissani, mitähän sääntöä nytkin rikon. Yhteiskunnan sääntöviidakko on mahdoton minun noudatettavakseni. Vaikka yrittäisinkin noudattaa sääntöjä, jää joku kuitenkin huomioimatta. Lienee siis viisainta elää "hällä-väliä" -tyylillä.

10.5.

Kävimme kirjastossa lainaamassa pari kirjaa ja palauttamassa saman tien Peugeotin korjausohjekirjan, jonka lainasin muutama viikko sitten. Sen kirjankin muistin ottaa auton takapenkiltä vain, koska Laura huomautti asiasta. Jos palauttaminen olisi ollut oman muistini varassa, olisin varmaan tuonut kirjan takaisin Töysään aivan samalla tavalla kuin toin Jesselle viemäni silmälasit Lapualta sunnuntaina.

Kirjastosta palattuamme huomasimme sakkolapun auton ikkunassa. Taas! Tällä kertaa syynä oli pysäköintikiekon käyttövirhe. Olin kai pannut siihen hajamielisyydessäni kellonajaksi 5, vaikka piti panna 15. Luulin joka tapauksessa panneeni siihen 15 (ellen todella pannutkin, mutta kiekko pyörähti vahingossa sen jälkeen).

Minua raivostutti tuo sakkojuttu aivan mielettömästi. Olin Töysään ajaessani aivan kiihtyneessä mielentilassa, suorastaan aivan hiestä märkä. En voi nimittäin sietää sitä, että joku sadistinen byrokraattisika rankaisee minua sakoilla, vaikka olen tehnyt kaiken voitavani noudattaakseni pysäköintisääntöjä. Enhän minä sille mahda mitään, että hermoni ovat lopussa, muistini on maailman huonoin ja olen muutenkin mikä olen. Onko koko olemassaoloni siis jonkinlainen RIKOS, kun en pysty elämään normien mukaan?

Olin ollut jo ennen Töysään lähtöäni stressaantunut ja hermostunut, ja palattuani Seinäjoelta tuore sakkolappu mukanani ei oloni ainakaan ollut kohentunut. Tuntui, että kaikki äänet hermostuttavat ja ärsyttävät. Äsh. Alan olla jo vaarallinen ympäristölleni. Olen hermoraunio, ja sillä siisti.

14.5.

Lähtiessä kävin viemässä erään Maasalon lapun koululle. Minun olisi pitänyt viedä se jo viikkoja sitten, mutta olen unohtanut sen kerta toisensa jälkeen. Käväisin myös maksamassa sen parkkisakon Yhdyspankin maksuautomaatilla. Kirjoitin kuittiin tällaisen viestin: "Mikä Kelan työttömyysavustuksina laulaen tulee, se Seinäjoen periminä parkkisakkoina viheltäen menee." Mieleni olisi tehnyt kirjoittaa jotain paljon aggressiivisempaa, mutta maltoin kuitenkin mieleni ajatellen, että "hoidan" asian joskus jollakin muulla tavalla.

Tuo pysäköinninvalvonta muuten on aivan rikollista mafiameininkiä. Tänäänkin oli Hesarissa juttu siitä, kuinka joku tyyppi oli osoittanut pysäköinnin alkamisajan paperille kirjoitetulla kellonajalla ja sen vieressä olevalla epäkuntoisella pysäköintikiekolla. Pysäköintisadistit olivat sakottaneet siitä huolimatta.

Katselin TV:stä jotain lapsenryöstöjännäriä pitkälle yli puolenyön. Kun vihdoin menin nukkumaan, ei uni tahtonut tulla. Mietin vain kiihtymyksen vallassa niitä pysäköintisakkojani. Totesin, että tuollainen yhteiskunnan harjoittama laillinen rosvous panee kansalaisen moraalin koetukselle. Ihminen kysyy itseltään, miksi yleensä kannattaa tehdä hyvää ja olla kiltti, kun systeemi joka tapauksessa rankaisee.

Verottajat, sakottajat ja muut byrokraatit ottavat mistään piittaamatta ja pienintäkään armoa tuntematta mitä haluavat. Poliitikot ja korkeat virkamiehet kahmivat etuja ja omaisuutta sen kuin ehtivät, puhumattakaan siitä, mitä erilaiset pankkimiehet, lakimiehet ym:t tekevät. Miksi siis kenenkään tässä vääryyden ja pahuuden kyllästämässä systeemissä pitäisi olla vain pelkkä kohde ja kärsijä? Mikseivät kaikki voisi lähteä repimään ja ryöstämään susina susien joukossa? Niin miksi? Omalla kohdallani siksi, että uskon vielä todelliseen hyvyyteen ja todelliseen pahuuteen. Vallitseva käytäntö ja epäoikeudenmukainen lainsäädäntö eivät vielä ole tuhonneet omaatuntoani.

23.5.

Töysään ajellessani kuulin autoradiosta Pohjanmaan uutiset, joissa tyyppi mainitsi Seinäjoen kaupungin pohtivan parkkisakkojen perimisen tehostamista ulosottofirman avulla. Jutussa mainittiin, että samaan aikaan kaupungissa käydään keskustelua, pitäisikö sakotusjärjestelmää inhimillistää, ja antaa pienistä pysäköintivirheistä aluksi vain huomautus. Hassua, mutta tämä oli suora viittaus muutama päivä sitten ilmestyneeseen yleisönosastokirjoitukseeni. Enpä todellakaan olisi uskonut kirjoitustani kommentoitavan joskus jopa radiossa.

24.5.

Käväistyäni Puistoniemessä luikin takaisin Töysään. Huomasin Ilkka-lehdestä, kuinka joku pysäköinninvalvoja oli vastannut siihen kirjoitukseeni. Oikein sydän läpätti, kun luin sitä juttua. Totta kai kaikki perustelevat tekonsa. Perustelivathan natsitkin juutalaisten tuhoamisen. Perustelut eivät kuitenkaan tee pahasta hyvää. Täytyy kehitellä jotain jatkoa tähän hommaan.

Lehdistön tehtävä on viranomaisten päätösten julkaiseminen - ei arvosteleminen

Erääseen Ely-keskukseen valittiin uusi johtaja, josta jo lyhyt googlaaminen (kuvia, foorumikeskusteluja, uutisia) osoittaa, mikä tyyppi on miehiään: vallasta ja asemasta ja esillä olosta nauttiva ylimielinen tärkeilijä ja tympeän virkamiehen perikuva, joka tähtää yhä suurempaan valtaan ja yhä korkeampaan asemaan (on jo hakenut korkeinta mahdollista virkaa alallaan). Ensi töikseen tämä tyyppi sääti "pysyvän talvinopeusrajoituksen" eräälle tieosuudelle, mikä herätti ärtymystä ja kritiikkiä alueen kuntien asukkaissa. Merkitsihän alennettu nopeus matka-ajan pitenemistä ja tunnetta, että kunnat jäivät yhä kauemmaksi periferiaan hitaan maantien taakse.

Korkea virkamies halusi kerätä pisteitä päästäkseen vielä korkeammaksi virkamieheksi. Nopeusrajoituksen kiristämisessä oli kyse siitä, että tienhoitoluokkaa voitiin alentaa (kevyemmät korjaukset, vähemmän aurausta talvella, pienemmät vuotuiset ylläpitokustannukset), jolloin tielaitoksen rahaa säästyi muihin projekteihin, ja virkamies sai osoitettua valtion johdolle, miten dynaamista kehitys alueella on, ja kuinka loistavasti hän hoitaa asiat. Pelkästä säästämisen ja rahojen ohjaamisen näkökulmasta asia voikin olla näin. Otetaan rahat syrjäseutujen asukkaiden tienhoitovaroista ja rakennetaan kaupunkiin näkyville paikoille uusia kevyen liikenteen väyliä ja muuta, joilla saadaan runsaasti medianäkyvyyttä. Virkamies saa annettua julkisuuteen kuvan, että hän on tehokas toimen ihminen, jolla olisi käyttöä korkeammallakin tasolla.

Tien varrella olevien pienten kuntien kunnanhallitukset ja vaaleilla valitut kunnanvaltuustot tekivät yhteisen vetoomuksen edellä mainitun virkamiehen johtamalle virastolle nopeusrajoituksen palauttamiseksi entiselleen, mikä se oli ollut kymmenien vuosien ajan. Ehdotus ei tietenkään mennyt läpi, vaikka kunnat jopa uusivat sen toisen kerran noin vuotta myöhemmin. Vetoomus oli sinänsä täysin turha ja käsittämätön, sillä jos itseään täynnä oleva korkea virkamies jostakin ärsyyntyy, niin tällaisesta ruikuttamisesta ja hänen tekemistään päätöksistä valittamisesta. Sen jälkeen, kun asiasta oli tullut julkinen, edes jumala ei olisi saanut hänen päätöstään muuttumaan. Kuntien edustajilta tuntui puuttuvan kyky ymmärtää vallanhimoisen virkamiehen sielunmaisemaa.

Erityisen mielenkiintoista oli se, miten virkamies torjui ehdotuksen. Hän laati ylimielisen vastauksen, jossa oli väitteitä, jotka kuka tahansa ihminen voi omin silmin todeta paikkansa pitämättömiksi. Hän mm. perusteli nopeusrajoituksen alentamista sillä, että tieosuudelle oli rakennettu uusia liittymiä, ja liikenne oli lisääntynyt, ja vakavat onnettomuudet olivat lisääntyneet. Tieosuuden liittymistä voi kuka tahansa paikan päällä käymättäkin (Googlen Street Viewin avulla) nähdä, että ne ovat ruohottuneita ja pusikoituneita ja kymmeniä vuosia vanhoja. Alueen taantuvien kuntien asukasluku oli laskenut tasaisesti vuosi vuodelta jo kymmenien vuosien ajan niin, ettei kunnissa enää syntynyt kuin muutama asukas vuodessa, kun sen sijaan hautausmailla kävi kuhina, kun vanhoja sukupolvia saatettiin viimeiseen lepoon. Väitteet tällaisten alueiden maantieliikenteen lisääntymisestä olivat niin absurdeja, että niille nauroivat harakatkin.

Myös väite vakavien onnettomuuksien lisääntymisestä oli pelkkää tilastokikkailua. Silloin, kun määrät ovat hyvin vähäisiä, yksi tai kaksi satunnaista tapausta nostavat tilastoissa kokonaisluvun helposti kaksinkertaiseksi, jolloin voidaan väittää, että tapaukset ovat järkyttävässä määrin lisääntyneet.

Jos maantiestä puheen ollen vielä sotketaan taajama ja taajamien välinen tieosuus keskenään - kuten tässä esimerkkitapauksessa on tehty - saadaan osoitettua tilastojen avulla mitä halutaan. Syyt ja seuraukset eivät kohtaa toisiaan, kun nuori mies ajaa taajamassa traktorilla mummon hengiltä, ja tätä tapausta käytetään perusteena sille, että taajaman ulkopuolella nopeusrajoitusta tiukennetaan. Tai kun umpihumalainen mies ajaa autonsa metsään vakavin seurauksien nopeusrajoituksista välittämättä ja edes tietämättä, tätä tapausta käytetään tilastollisena perusteena nopeusrajoituksen tiukentamiselle. Eikö tapausta olisi enemminkin pitänyt käyttää perusteena paikallisen Alkon tai anniskeluravintolan sulkemiselle?

Tapaukseen liittyvät asiakirjat ovat olleet näkyvissä internetissä erään kunnan sivuilla. Lehtien viimeiseksi uutiseksi aiheesta jäi se, kun ne esittivät pääkohdat korkean virkamiehen kielteisestä lausunnosta kuntien vetoomukseen. Lehdet ovat kanava, jonka avulla virkamiehet saavat päätöksensä ja mielipiteensä julkisuuteen. Lehdistön rooliin ei kuulu virkamiesten lausuntojen arvosteleminen tai niissä esitettyjen väitteiden osoittaminen paikkansa pitämättömiksi.

Perimmäisten kysymysten äärellä

Henkilöiden ja paikkojen nimet muutettu.



(Historiaa 19.12.2001)

Illalla Seija oli jossakin hommissaan ja sillä aikaa siirtelin erään kirjahyllyn yläkerrasta alakertaan. Tämän kirjahyllyn siirto on Seijan mielestä ollut avainkysymys kämpän siivoamisen aloittamisessa. Saa nähdä, miten siivoaminen lähtee etenemään nyt, kun hylly on siirretty. Oma veikkaukseni on, että asialla ei ole mitään vaikutusta.

Talon siivoamisen este ei ole mikään yksittäinen kaappi ja sen paikka vaan se, että taloon on tungettu tavaraa kaksi tai kolme kertaa enemmän kuin mitä siihen mahtuisi. Kun kaikki talon sisätilat ovat pelkkää yhtenäistä romukasaa niin ettei paljasta lattiapintaa ole kuin kapeina käytävinä tavaroiden välissä, siivoaminen on jo fysiikan lakienkin mukaan mahdotonta. Tavaraa pitäisi vähentää niin paljon, että lattiat tulisivat paljaiksi. Kaikki tavarat pitäisi sada mahtumaan komeroihin ja kaappeihin - ja vielä niin, että komerot ja kaapitkaan eivät olisi tupaten täynnä. Nykyinen tavaramäärämme EI MAHDU mihinkään kaappeihin, vaikka miten yrittäisi. Tavaraa olisi siis vähennettävä.

Miten sitä pitäisi vähentää? Mistä pitäisi luopua?

Ohje on hyvin yksinkertainen: Kaikki sellainen tavara pitäisi poistaa talosta jonnekin muualle, jota ei tarvita! Ja mitä ei tarvita? No ensiksikin aivan selviä roskia ja jätteitä. Näihin kuuluu huomattava osa Seijan ns. "työasioista" tai "työpapereista", joita lojuu kasoittain eri puolilla taloa. Näissä pinoissa on vanhoja mainoksia, hinnastoja, julkaisuja, luetteloja, tiedotteita ym., joilla ei ole enää mitään merkitystä. Näissä pinoissa on "askartelutarvikkeita", joita Seija kuvittelee joskus käyttävänsä, mutta joita se ei koskaan käytä. Näihin kuuluu erilaista paperisilppua ja jopa tyhjiä vessapaperirullia ja maitotölkkejä. Lisäksi on erilaisia kuivuneita kyniä ja värejä ja liimoja ym., joiden oikea paikka on kaatopaikka. Pelkästään näistä Seijan "askartelutarvikkeista" kertyisi säkeittäin kaatopaikalle vietävää jätettä. Ja nyt se jäte lojuu lattioillamme. Työasiat kuuluvat työpaikalle.

Ja mitä muuta talosta pitäisi poistaa? Vaatteita, joita kukaan ei enää koskaan käytä. Kirjoja ja lehtiä, joita kukaan ei koskaan lue. Esineitä, joita kukaan ei koskaan käytä. Ja niin edelleen. En tarkoita, että kaikki, mitä ei käytetä, pitäisi viedä kaatopaikalle. Talosta ne kuitenkin pitäisi poistaa, toiselle paikkakunnalle varastoon tai jonnekin. Itsekin olen luonteeltani romunkerääjä, joten en mielelläni heitä mitään pois. Mutta ei romuja silti asuintalossa tarvitse säilyttää. Onhan muitakin paikkoja. Seija taas on vielä askelta "alempana" minusta. Se on jätteenkerääjä. Ja se haluaa säilyttää jätteet talossamme.

On naurettavaa kirjoitella tuollaisia itsestäänselvyyksiä. Haluan kuitenkin jälkipolvien tietävän, mistä asumisessamme ja siivoamisessamme kiikastaa. Tämä on tietysti vain minun näkemykseni, mutta...

Tuohon aiheeseen liittyen, illalla tapahtui asia, joka Seijan mielestä oli katastrofi. Jessen opettaja soitti ovikelloa ja kaupitteli joitakin kalentereita. Kaikista Seijan antamista varoituksista ja kielloista huolimatta Jesse meni avaamaan oven ja päästi opettajan eteiseen, jolloin tyyppi tietysti näki, millainen kaaos talossa vallitsee. Onneksi itse eteinen oli "siivottu", mutta oven läpi näkyi sisemmälle taloon, jossa vallitsi se tavanomainen kaaos. Seija ei ollut siis paikalla, kun tämä tapahtui. Typeryyksissäni kerroin kuitenkin tapahtumasta sille.

Seija masentui jutusta niin, että se aikansa rähjättyään makasi lopun illan sängyssä ja hoki kuolevansa. Kaaoksemme paljastuminen ulkopuoliselle oli katastrofi, jota se on yrittänyt määrätietoisesti estää mm. pitämällä oveamme aina lukossa.


(Historiaa 17.9.2003)

Jos luettelisin kaikki syyt sille, miksi olen masentunut, luettelosta tulisi pitkä. Masennuksen taustalla on se tosiasia, että elämämme on materiaalisessa mielessä kaaoksessa. Emme hallitse arkipäiväisiä asioitamme. Kaikkialla ympärillämme on romua ja epäjärjestystä. Mieletön määrä tavaraa on hukassa. Lähes mikä tahansa, mitä aion tehdä, kaatuu siihen, että en löydä jotain tavaraa tai esinettä, jota tuon teon tekemiseen tarvittaisiin. Avaimia on hukassa, työkaluja on hukassa, papereita on hukassa, esineitä on hukassa... listaa voisi jatkaa. En ole esimerkiksi voinut kuvata lainkaan videokameralla tänä kesänä, koska sen akun latauslaite on kadonnut johonkin täällä asunnossamme. Itse kamerastakin on patterikotelon kansi hukkunut. Myös yksi ruuvi puuttuu. Kaikki tuo on kadonnut tänne kämppäämme. Tuo latauslaite on vain yksi sadoista kadonneista tavaroista.

Siivoaminen on mahdotonta, koska tavaraa on niin paljon. Tarvitsisimme pari ylimääräistä tyhjää taloa, jonne rojua vietäisiin. Moni kadonnut esine saattaisi löytyä tässä siivouksessa. Minkäänlaista valopilkkua tälle asiantilalle ei ole näkyvissä niin kauan kun elän yhteistaloudessa Seijan kanssa. Tämä ei tarkoita, että haluaisin muuttaa erilleen tai erota. Ei missään tapauksessa. Toteanpahan vain asian.

Seijan elämäntyyli on kaaosmainen. Se osaa elää romuvuorien keskellä. Se löytää esineet sekavista kasoista. Se muistaa missä mitäkin on. Se säilyttää hermonsa kasojen äärellä ja luo niihin hetkessä jonkinlaisen "järjestyksen". Minä taas menen romukasan edessä täydelliseen paniikkiin enkä pysty toimimaan lainkaan. Reunoille asti likaisia astioita pursuava tiskipöytä on minulle ylipääsemätön paikka selvittää, kun kaikki muutkin paikat ovat täynnä. Seija sen sijaan tiskaa astiat hetkessä ja luo jonkinlaisen "järjestyksen". Puoli metriä korkea tavararöykkiö, joka minun silmissäni näyttää toivottomalta sekasotkulta, on Seijalle toimiva arkisto, josta se kaivaa haluamansa esineet pinnalle. Minä en muista missä mitäkin on. Minun tyylini vaatii järjestystä ja järjestelmällisyyttä. En osaa elää sekasotkussa.

Aah. Tätä kirjoittaessani tuli juuri roska-auto kulmille, ja Seija muisti unohtaneensa sen. Roskat jäivät siis keittiöön haisemaan. Tai oikeastaan pitää puhua jätteistä. Ne todella ovat haisseet eilen illalla ja tänä aamuna.

Kuinkahan monta kertaa olen näissä päiväkirjoissani todennut sen, että elämme roskien ja romun keskellä. No, tulipahan taas todettua.

1990-luku ---> 2010-luku

(Historiaa 14.9.2002)

Ennen Töysään lähtöä poltin vielä pari muovisäkillistä lehtiä sekä paperi- ja pahviroskia saunan uunissa. Järkytyksekseni yhdestä muovipussista löytyi ensin tyhjä pahvinen kotelo, jossa luki "kokeilukuvia" ja myöhemmin itse kuvat likaisina ja kastuneina pussin pohjalta. Huomasin kuvat vasta, kun olin heittämässä niitä uuniin. Muutama kuva saattoi vahingossa mennäkin uuniin ennen kuin tajusin mitä käsissäni oli (kuvat olivat kuvapuoli alaspäin ja nippu näytti joltakin epämääräiseltä kasalta pahvisia muistilappuja). Järkytyin ja masennuin tästä kuvalöydöstä aivan hirveästi. Kuvat sisältänyt muovipussi oli lojunut ainakin kolme kuukautta puoliksi sateessa hiirien syötävänä. En voinut tajuta, miten kuvat olivat päätyneet roskiin. Kuvapaketinhan piti olla turvallisesti pöydällä yläkerran huoneessani. Osa kuvista oli täysin korvaamattomia, sillä niistä ei ollut olemassa minkäänlaista negatiivia.

Pantuani saunan lukkoon ajelin hissukseen ja aivan pohjamutiin asti masennukseen vaipuneena Töysään. Perille päästyäni ja asian puheeksi otettuani kävi aivan niin kuin olin arvannutkin: Kukaan ei myöntänyt panneensa kuvia roskapussiin. Asia oli yleensäkin kaikille muille suunnilleen yhdentekevä. Oletan, että kukaan ei tahallaan ollut kuvia roskapussiin pannutkaan. Jos syyllinen on nimettävä, pidän syyllisenä Seijaa. Roskapussi oli Seijan pakkaamaa roskaa täynnä ja Seija myös antoi pussin minulle ja vaati minua viemään sen pois talosta jonnekin. ONNEKSI en vienyt sitä roskikseen vaan vein sen mukanani Taipalsaarelle.

Jo aikaisemmin toisesta samanlaisesta pussista löytyi Aku Ankkoja ja venelehtiä ja muuta vastaavaa, jota ei ollut tarkoitettu roskiin. Laiskuuttani jätin toisen pussin tarkastamisen "myöhempään" ajankohtaan. Mahdollisuus, että pussissa olisi kymmeniä korvaamattomia valokuvia, joiden piti olla tallessa huoneessani, ylitti mielikuvitukseni rajat. Valitettavasti.

Tämä ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun olen löytänyt valokuvia roskalaatikoista. Jo Hoviniemen aikana olivat siivoojat vieneet rahaa ja arvokkaita dia-kuvia roskikseen. Olen pelastanut myös Merjan viemiä kuvia roskiksesta. Niin ja Merjan viemää rahaa Puistiksen tyhjennyksen aikoihin. Rahaahan löytyi tuolloin suorastaan tuhansien markkojen edestä. (nykyrahassa noin 700 euroa)