Alkujuttu ennen selostusta

Seuraavasssa blogin luvussa - ajallisesti tätä edeltävässä - on 2000-luvun alkuvuosina kirjoitettu tarina tapahmista silloin, kun niitä vielä käsiteltiin. Tapahtumaketju oli sekava, joten selostuskaan ei ole aivan yksinkertainen. Niinpä kerron hieman juonta ja taustoja etukäteen.

Kun muistelen vanhoja tapahtumia, mielikuvissani saavat melko suuren painoarvon muutamat asiat, joita ei mainita lainkaan vanhassa kirjoituksessani. Ne nimittäin selvisivät vasta vähitellen. Mahdollisimman lyhyesti kerrottuna tapahtumaketju oli seuraava:

Luokan parhaat oppilaat (nimet muutettu) Sari, Sanna ja Milla olivat hyvät kaverit keskenään. He kävivät toistensa luona yökylässä, eikä mitään kiusaamisia tai muitakaan ongelmia ollut.

Peruskoulun toiseksi viimeisellä luokalla ystävyyssuhteet alkoivat säröillä. Sanna ja Milla alkoivat olla enemmän keskenään. Sanna oli vilkas tyttö, ja hänen aloitteestaan tytöt tekivät joitakin kepposia, mm. sujauttivat pilailukirjeen koulun miesopettajan laukkuun. Tästä pilasta he joutuivat puhutteluun. Kumpikin tytöistä kiisti alussa osallistumisensa, mutta paineen alla Milla lopulta tunnusti. Rehtori piti pahana sitä, että hän oli valehdellut. Pilailun toinen toteuttaja ja pilan keksijä Sanna sen sijaan piti kiinni valheestaan loppuun asti ja säilytti puhtaat paperit.

Millakin joutui pilailun kohteeksi. Ärsyttävin tapaus oli se, kun luokkatoveri Sari ja eräät muut tytöt kiinnittivät paikallisen kaupan ilmoitustaululle lappuja, joissa Millaa väitettiin natsiksi. Koulussa ei ollut muita saman nimisiä tyttöjä, joten kaikki tiesivät, kenestä on kyse. Lappu ehti olla ilmoitustaululla viikon, ja sen seurauksena Millaa kiusoiteltiin koulussa yleisesti natsiksi.

Keväällä Sanna ja Milla päättivät tehdä vuorostaan pilaa Sarin kustannuksella. He menivät koulun tietokoneluokkaan ja lähettivät Seiska-lehden Deitti-Netti palveluun viestin, jossa oli Sarin kännykän numero. Ilmoituksen jälkeen Sarin puhelimeen alkoi tulla kiusallisia viestejä. Sari vastasi yhteen viestiin ja antoi Millan puhelinnumeron, koska hän arvasi, kenen aikaansaannosta viestit olivat. Sarin isä soitti Seiska-lehteen ja käski poistaa ilmoituksen. Koska Sari oli antanut Millan puhelinnumeron henkilölle, joka tekstasi hänelle, Millan puhelimeen tuli nyt vuorostaan kyseenalainen tekstiviesti. Milla luuli, että Sari oli tehnyt kostoksi Deitti-Nettiin samanlaisen ilmoituksen, jonka Sanna ja Milla olivat tehneet Sarista.

Tapaus olisi loppunut tähän, ellei Sarin isä olisi tehnyt tapahtumasta rikosilmoitusta, jolloin poliisi alkoi tutkia asiaa. IP-osoitteet johtivat koulun koneelle. Milla ja Sanna joutuivat puhutteluun, mutta he kumpikin kiistivät tietävänsä asiasta mitään. Myöhemmin, kun poliisi soitti Millan vanhemmille, hän myönsi osallisuutensa. Sanna sen sijaan ei koskaan myöntänyt olleensa mukana.

Se, että Milla kiisti pahan tekonsa kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä, sai rehtorin pois tolaltaan. Hänen mukaansa koskaan aikaisemmin hänen urallaan oppilas ei ollut yhtä törkeästi ja kylmäverisesti valehdellut hänelle päin naamaa. Hän koki tapauksen loukkauksena itseään kohtaan ja kertoi siitä eri yhteyksissä vielä vuosia myöhemmin yleensä emotionaalisesti kiihtyen, mikä näkyi kasvojen ja erityisesti kaulan punastumisena – joillakin ihmisillä on tällainen ominaisuus. Sain tietää yhdestä tällaisesta rehtorin kiihkoamisesta Millan valehtelun takia eräässä kaupungissa järjestetyssä kokouksessa, koska paikalla oli eräs henkilö, jonka kautta viesti kantautui muutaman mutkan kautta korviini. Itse tapahtumista oli tuolloin kulunut jo pari vuotta. 

Tilanteen ollessa "kuumimmillaan" koulussa järjestettiin tapauksen johdosta neuvottelu, jossa oli paikalla muutama oppilas ja heidän vanhempansa. Sarin isä, joka oli vaatinut palaverin järjestämistä, esitti uhkavaatimuksia. Sari itse ei uskaltanut tulla paikalle lainkaan. Kokouksessa käsiteltiin myös koulun vessassa ja sen ympäristössä sattunutta kiusaamistapausta, josta Sanna taas kerran kiisti tietävänsä mitään, vaikka hän oli ollut yksi aktiivisimmista kiusaajista. Koska Sari ei ollut mukana palaverissa vaan vaelteli koulun pihalla ja käytävillä, hän ei ollut oikaisemassa tätä Sannan valehtelua rehtorille, joka siis oli hänen kohdalla jo kolmas kerta.

Koulu loppui aikanaan ja oppilaat jatkoivat minne itse kukin jatkoi. Kaksi kertaa valehdellut ja lopulta tunnustanut Milla jäi rehtorin mieleen koulun historian kylmäverisimpänä ja törkeimpänä valehtelijana. Kolme kertaa valehdellut ja valheissaan loppuun asti pysynyt Sanna sen sijaan jäi opettajan mieleen ihanana ja rehellisenä kymppioppilaana.

Onko tarinan moraalinen opetus se, että älä valehtele - ja jos valehtelet, jatka sitä loppuun asti.

Huom. "Selostus" -tekstiä aikoinaan kirjoittaessani en tíennyt, että myös Sanna oli ollut laatimassa ja lähettämässä Deitti-Netti ilmoitusta. Siksi tekstissä mainitaan vain, että Milla lähetti sen. 

Selostus

Seuraava teksti on kirjoitettu 2000-luvun alkuvuosina tekstissä mainittujen tapahtumien ollessa ajankohtaisia. Ihmisten ja paikkakuntien nimet sekä puhelinnumerot ja muut henkilötietoihin viittaavat kohdat on korvattu keksityillä nimillä ja numeroilla. 

13-15-vuotiaiden kännykänkäyttäjien ”puhelinkulttuuri” ei ole aivan sitä mihin vanhempi ikäpolvi on tottunut. Kun kännyköiden todellinen tarve on vähäistä, laitteilla leikitään ja häiriköidään. Kännyköitä pudotellaan maahan ja paiskotaan seiniin ja katsotaan, vieläkö ne sen jälkeen toimivat. Tällaista kännykänheittelyä on tapahtunut mm. Töysän koulussa. Kännyköillä soitellaan häirintäpuheluja kavereille tai sattumalta keksityille julkkiksille. Mm. eräs lehtien palstoilla esiintynyt doping-valmentaja on ollut suosittu soittelun kohde.

Nuoret keräävät kavereiden ja kaverin kavereiden puhelinnumeroja ja vaihtelevat niitä, ja tästä toiminnasta muodostuu eräänlainen ”pilapuhelupooli”, jossa kuka tahansa saattaa saada häirikkösoiton keneltä tahansa. Töysän pilapuhelupooliin kuuluu jäseniä eri puolilta Suomea, mm. Vaasan ja Seinäjoen seuduilta, joista kaupungeista muoti ilmeisesti on levinnyt Töysään. Pilailu on niin yleistä, että nuorilta soittelijoilta on hämärtynyt se, että toiminta on sopimatonta ja törkeitä muotoja saatuaan tai pitkään jatkettuna myös laitonta.

Pilapuhelut ovat niin yleisiä, että on kai vaikea löytää 13-15 -vuotiasta kännykänhaltijaa, joka ei olisi ainakin joskus soittanut pilapuhelua. Milla on todennäköisesti ollut tässä toiminnassa sekä tekijä että kohde, vaikka puhelimella pilailusta on Millaa monesti varoitettu. Millan kännykkä on joskus soinut yökaudet, ja kun siihen on menty vastaamaan, luurista on kuulunut vain napsetta tai tirskuntaa ja ei mitään. Muita perheenjäseniä puhelut ovat hieman kiusanneet, mutta Millasta puhelujen saaminen on ollut vain ”jännää”.

Jotkut oppilaat ovat saaneet tavallista enemmän pilapuheluja. Milla on kuullut esimerkiksi Sarin ja Annen kerskuneen sillä, kuinka he viime syksynä lähettivät ”vihjailevia” tekstiviestejä erään pojan puhelimeen ja soittivat pilailupuheluja. Pojan salaisen numeron Sari oli saanut siten, että Milla soitti Sarin kännykällä tälle pojalle, ja numero jäi kännykän muistiin. Poika oli joidenkin tyttöjen ihanne koulussa.

Pilailtu on muullakin tavalla kuin kännyköillä, ja joskus pilat ovat saaneet arveluttaviakin muotoja. Koulun vessan seinässä Millaa ja Sannaa on mm. mainostettu paskoiksi ja huoriksi ja vammaisiksi. Pitkävaikutteisimpia mainoksia olivat kuitenkin marraskuussa SALEn ilmoitustaululla noin viikon ajan olleet Annen ja Sarin kiinnittämät laput, joissa Millaa nimitettiin natsiksi. Moni ehti nähdä ne, ja Milla sai niiden ansiosta koulussa pysyvän pilkkanimen "natsi". Seuraavassa ote sähköpostiviestistä, jossa Sari tunnustaa olleensa mukana touhussa:

Sari. 21. marraskuuta 200X 13:51:50 mä täällä taas.

MÄ VAAN VAHVISTIN NE PUNASELLE JA KIRJOTIN "VÄHÄN" LISÄYKSIÄ. JA ANNE LAITTO NE SINNE SALEN SEINÄLLE, NIITÄ OLI ENEMMÄNKIN MUT REVIN NE...

Seuraavaksi Seiskan Deitti-Netti -tapaus:

Tapahtumien aikataulu on seuraava:

Klo. 13.04 Milla pani nettivälitunnilla Seiskan Deitti-Nettiin ilmoituksen ja sen yhteyteen Sarin kännykkänumeron.

Sarin kännykkään alkoi tulla outoja puheluja, ensimmäiset iltapäivällä koulun jälkeen. Montako puheluja oli kaikkiaan, sitä ei ole julkisuudessa kerrottu.

Niin kuin yleensä kiellettyjä puuhia tehtäessä, myös tässä tapauksessa sattuma puuttui asiaan: Eräs jyväskyläläinen nuori henkilö soitteli juuri tämän iltapäivän aikana kännykästään löytyneeseen tuntemattomaan numeroon selvittääkseen, kenen numero se on. Numero oli Sarin, ja Sari sulki puhelimen, aina kun se soi. "Häirintäpuheluja" ehti tulla noin kymmenen ennen kuin Sari vihdoin vastasi. Nämä puhelut eivät liity millään tavalla Deitti-Netissä olleeseen ilmoitukseen. Milla sai tietää näistä puheluista niiden soittajalta joitakin päiviä myöhemmin.

Klo. 15.39 Millan kännykkään tuli seuraava tekstiviesti:

Sain tos just tietää et sulle varmaan maistuis… ?

Lähettäjä:

Markku K

+358XXXXX

Lähetetty:

2. huhti 200X

klo 15:39:27

Milla vastasi pilaan pilalla ja kirjoitti jonkinlaisen vastakysymyksen lähettäjälle. Sen jälkeen tuli uusi entistä törkeämpi tekstiviesti, jota Milla ei tallentanut. Lopulta Milla kysyi soittajan tietoja ”Faindista”. Sieltä selvisi, että numero kuuluu seuraavalle henkilölle:

040XXXXX:

Kainulainen Markku, Vehmastie 78, Lohja

Hanhiniemi Kerttu.

Lähettäjä:

Faind

16258

Lähetetty:

2. huhti 200X

klo 15:52:24

Viestin lähettäjä on Millalle täysin tuntematon. Kun Milla kysyi häneltä tekstiviestillä, mistä hän oli saanut puhelinnumeron, hän vastasi seuraavalla viestillä:

En tiiä joku anto sen ku kattelin seiskan deittii ja otin sieltä numeron ylös.

Lähettäjä:

Markku K

+358XXXXX

Lähetetty:

2. huhti 200X

klo 16:01:20

Milla halusi katsoa Seiskan viestin itse internetistä, mutta Jesse-veli pelasi tietokonepeliä eikä päästänyt Millaa koneelle. Vasta noin kello puoli kuusi Milla pääsi internettiin. Viestiä ei enää löytynyt Deitti-Netistä.

Seuraavana päivänä 3. huhtikuuta Milla sekä eräitä muita oppilaita pyydettiin opettajan puhutteluun. Kävi ilmi, että Seiskan Deitti-Netti ilmoituksen johdosta oli joku ottanut kouluun yhteyttä, ja viesti oli IP-numeron perusteella jäljitetty jollekin koulun koneista. Huhuttiin, että poliisi tutki asiaa - kuitenkin myös sellaista tietoa liikkui julkisuudessa, että poliisi alkoi tutkia asiaa vasta seuraavana päivänä eli 4. huhtikuuta. Asiaa selvitettiin koulussa mm. koneita tutkimalla, ja jäljet viittasivat Millaan. Koska Milla oli itsekin saanut epämääräisen tekstiviestin Deitti-Netissä olleen ilmoituksen johdosta, hän oletti, että sekä teon kohteita että tekoihin syyllisiä on enemmän kuin yksi. Ilmoittautuminen ainoaksi syylliseksi ei tuntunut houkuttelevalta, joten Milla kiisti jättäneensä viestiä Deitti-Nettiin.

Kun Milla samana päivänä kysyi Sarilta, tietääkö Sari, onko joku tehnyt asiasta rikosilmoituksen, Sari kertoi, ettei ainakaan hänen perheensä ollut tehnyt. Milla jäi siihen luuloon, että asian selvittely loppuisi tähän. Hänelle selvisi vasta kahden viikon kuluttua poliisin soittaessa, että Seiska-juttu ei ollutkaan vielä loppuun käsitelty, ja että Sarin isä oli tehnyt asiasta rikosilmoituksen.

Pari päivää edellä mainittujen selvitysten jälkeen Milla sai koulussa Minnalta kirjeen, jossa rumien sanojen ja haukkumanimien säestyksellä todettiin, että kaikki vihaavat Millaa. Kirjeessä syytettiin Millaa erään luokkatoverinsa sähköpostin lukemisesta ja todettiin, että rehtorille tai opettajalle Milla voi valehdella mutta ei oppilaille. Milla pani tämän kirjeen koulun postilaatikkoon opettajien nähtäväksi.

Noin viikon kuluttua Seiska-tapauksesta Milla alkoi saada vihamielistä sähköpostia eräältä luokkansa oppilaalta. Kirjoitusten sisältö oli saman tyyppinen kuin Minnan kirjeessä: Seuraavassa viestit aikajärjestyksessä:

Päiväys: 10.04.200X 16.49

Lähettäjä: xxxx@jippii.fi

Vastaanottaja: xxxx@luukku.com

Aihe: ....

SÄ OOT IHAN KAUHEE PASKALÄJÄ!!!SÄ PILAAT KAIKKIEN ELÄMÄN...MEIJÄN

KOULUSTA 99% INHOO SUA PAITSI SANNA SUN HUORAKAVERIS!!!!!SUN TAKIAS PIIA SAA KÄRSIÄ VITUN HUORA PASKIAINEN....SUT KYLLÄ PITÄS PISTÄÄ

KYLMÄKS...NEKII KYRÖ JUTUT JA KAIKKI MAILIPASKAT...VOI SAATANA...

Päiväys: 11.04.200X 13.06

Lähettäjä: xxxx@jippii.fi

Vastaanottaja: Milla Marin <xxxx@luukku.com>

Aihe: Re: ....

> puhuin tänään hannalle opet tietää oot kusessa

Päiväys: 12.04.200X 13.03

Lähettäjä: xxxx@jippii.fi

Vastaanottaja: Milla Marin <xxxx@luukku.com>

Aihe: Re: ....

> Ne tietää että sä oot lähetylly seiskan sivuilta sille yhelle paskaa

ja Piia on kusessa...Ne kaivaa totuuden...Reksille saatat valehella mut

mulle et pysty>

Huhtikuun 25. päivänä poliisi soitti Millalle ja kysyi Millan kantaa asiaan. Jompikumpi vanhemmista pyydettiin puhelimeen. Isän "avustamana" Milla lopulta tunnusti teon, mutta esitti samalla epäilyksen, että hänestä tehdyn Seiska-ilmoituksen on jättänyt Sari.

Huhtikuun 26. päivänä Milla tekstasi edellä mainitulle Markku K:lle ja kysyi, mikä oli Deitti-Netissä olleen Millaa koskeneen tekstin sisältö, Markku K vastasi seuraavasti:

Aa, no jotai et tääl on kuuma muija tai jotai ja sit suihin otto olis mieles. emmä tiiä

Lähettäjä:

Markku K

+235XXXX

Lähetetty 26. huhti 200X

Klo 20:53:17

Huhtikuun lopulla asianosaiset saivat poliisin laatiman pöytäkirjan tapahtumien kulusta.

Toukokuun alussa Seija Marin soitti Seiskan nettihenkilölle ja kysyi, onko vielä mahdollista saada selville, kuka Millaa koskeneen ilmoituksen oli jättänyt. Nettihenkilö kertoi, että henkilökunta poistaa yleensä yhteystietoja sisältävät ilmoitukset automaattisesti, mutta palstaa ei seurata koko ajan, joten jonkin aikaa jokin tällainen viesti saattaa näkyä palstalla. Jos ilmoituksen jättäjä itse poistaa viestin, siitä ei jää mitään todistetta Seiskan palvelimelle. Sarin numeron sisältänyt viesti oli poistettu Seiskan toimesta Sarin isän tai poliisin (?) otettua yhteyttä toimitukseen, joten tiedot siitä olivat tallella. Millan viestin sen sijaan oli poistanut viestin lähettäjä itse, joten siitä ei jäänyt mitään dokumenttia palvelimelle.

Tiistaina 7. toukokuuta Sarin isä soitti ja pahoitteli sitä, että Milla on maininnut epäilevänsä Saria toiseksi Seiska-viestin jättäjäksi. Sarin isää harmitti, että Millan esittämä epäilys Sarin syyllisyydestä jäi näkyviin myös viranomaisten papereihin. Sarin isä vakuutti joidenkin selvitysten osittavan, että Sari on syytön, ja että mitään Millaa koskevaa ilmoitusta ei Deitti-Netissä edes ole ollut. Hän ei kertonut tarkemmin, millaisista selvityksistä on kyse. Hän ehdotti, että asiasta pitäisi vielä keskustella.

Millan olettamus Sarin osasyyllisyydestä perustui "aihetodisteisiin". Ilmoitus, jossa oli Millan numero, vastasi sisällöltään Millan tekemää ilmoitusta, ja nimenomaan Sarilla oli motiivi muotoilla ilmoitus niin. Sarilla oli myös tiedossaan Millan puhelinnumero ja kotona internet-yhteys. Sarin puolesta puhui myös se, että ilmoitus poistettiin juuri sopivasti samoihin aikoihin, jolloin Sarin isä oli käynnistämässä tutkimuksiaan Saria koskeneen viestin jättäjästä?

Milla päätteli, että jos ilmoituksen takana ei ollut Sari, tarvittiin liian monta yhteensattumaa.

Yleismaailmalliseen tapaan myös Töysän koulun oppilaat käyttäytyvät susilauman tavoin ja käyvät sen oppilaan kimppuun, joka näyttää olevan heikoimmilla. Kun Millaa kuulusteltiin nettihäiriköinnistä, "kaikki vihasivat" häntä - ainakin mikäli sähköpostiviesteihin ja kirjelappusiin on uskomista. Samaan aikaan Sari - Millan pahojen tekojen uhri - taas sai paistatella suosiossa. Koulun ulkopuolisen ystävyysverkon tukemana Milla kesti painostuksen, ja kun painostajat huomasivat, ettei Milla murru, he alkoivat etsiä uusia kohteita.

Huhtikuun puolenvälin paikkeilla Milla oli pitkään pois koulusta kuumeen takia. Samaan aikaan koulussa kierteli yhä hurjia huhuja Seiska-tapauksesta. Eräiden A-luokan poikien mm. kerrottiin kyselleen, kuka Millan oikeuteen oikein oli järjestänyt. Koulussa oli kiertänyt myös huhu, että Milla olisi levitellyt internetissä tietoja yhdeksännen luokan Ari Vuorisesta ja olisi sen johdosta parhaillaan oikeudessa. Milla sai koulussa liikkuvista perättömistä huhuista tietoa sähköpostin välityksellä, mutta hän ei halunnut niihin puuttua vaan toivoi, että koko ikävä asia jo kokonaan unohdettaisiin. Villit huhut, samoin kuin pitkään jatkuneet tutkimukset ja kohu Seiska-jutun ympärillä käänsivät kuitenkin ilmeisesti vähitellen oppilaiden mielialoja. Heidän käsityksensä siitä, kuka loppujen lopuksi oli uhri ja kuka oli tekijä, ei enää ollut niin selkeä kuin tapahtumien alkaessa.

Tiistaina 7. toukokuuta koulun vessassa käynnistyi kiistely Millan ja Sarin kesken: Tapahtuma alkoi Millan kertoman mukaan siitä, kun muutamat Sarin kaverit ottivat TAAS puheeksi sen, kuinka katala temppu Millan netti-ilmoitus oli ollut. Joutuessaan syyttelyn kohteeksi, Milla hermostui ja sanoi kännykkäänsä näpräävälle Sarille jotain siihen tyyliin, että ”kai minunkin on soitettava isälleni aina kun minua kiusataan” (Sarin kertoman mukaan Milla oli sanonut: ”soita taas isällesi”). Suuttumuksen vallassa Milla oli vielä jatkanut vessan ulkopuolella jotain sellaista, että ”isäsikin saisi lopettaa ne häirikkösoitot”. Tällä Milla viittasi Sarin isän useisiin yrityksiin tavoittaa puhelimitse Millan vanhempia iltapäivällä ja illalla 6. toukokuuta sekä aamupäivällä 7. toukokuuta. Muutamat pojat olivat ilmeisesti kuulleet osan tästä Millan ja Sarin kinastelusta ja yhtyneet siihen tavalla, jonka Sari koki kiusaamiseksi. Tämän jälkeen Sari poistui koulusta.

Seuraavana päivänä 8. toukokuuta Sari tuli kouluun, mutta lähti jälleen kesken päivän pois, koska häntä kiusattiin. Nyt ei syynä ollut riita tai väittely Millan kanssa, sillä Milla oli viimeksi edellisenä iltana luvannut pysyä erossa Sarin kiusaamisesta. Milla vakuutti, että hän oli pitänyt lupauksensa, ja että Sarin koulusta lähtemiseen oli jokin muu syy. Milla oli sitä mieltä, että kaikki sovintoyritykset Sarin kanssa olivat yleensäkin kaatuneet siihen, että Sari oli kieltäytynyt puhumasta ja juossut karkuun. Milla oli yrittänyt saada aikaan sovintoa Sarin kanssa mm. poliisin puhelua seuranneena päivänä 26. huhtikuuta. Tällöin Anne oli välittänyt Sarilta tiedon, että keskustelut asiasta pitää käydä Sarin isän kanssa.

Muutama tunti sen jälkeen, kun Sari oli lähtenyt koulusta, hänen äitinsä otti yhteyttä Millan äitiin ja pyysi, että asiasta keskusteltaisiin yhdessä perheiden kesken, jotta asiaan saataisiin jokin ratkaisu. Tapaaminen sovittiin maanantai-illaksi 13. toukokuuta Sarin kotiin.

13. toukokuuta rehtori soitti Millan kotiin ja ehdotti keskustelua asiasta koulussa tiistai-iltana klo.18.00. Paikalla olisivat molemmat perheet. Marinien osallistumisesta sovittiin.

Maanantai-iltana 13. toukokuuta Milla meni vanhempiensa kanssa sovittuun tapaamiseen Sarin kotiin. Sarin äiti kuitenkin katsoi, että koululla järjestettävä tapaaminen riittää, joten keskustelu kotona peruttiin.

(Seuraavana iltana järjestettiin palaveri, josta kerrotaan tarkemmin toisessa blogitekstissä.)

http://spottihotti.blogspot.fi/2014/02/kiusallinen-tapaus-paivakirjan-kertomaa.html

Kolme päivää huippupalkalla*

Seuraava teksti on kopioitu päiväkirjasta. Paikkojen ja ihmisten nimet on muutettu. Tekstistä on jätetty pois joitakin aiheeseen liittymättömiä osia. 

tiistai 28.9.

Hoh hoijaa. Nämä ovat olleet vakiosanat, silloin harvoin kun olen ollut töissä. Ne ovat taas ajankohtaiset. Hoh hoijaa ei tarkoita pitkästymistä vaan väsymistä. Aikaisia heräämisiä, vähäisiä yöunia.

Hain erään Dianan kahdeksalta ja menimme odottamaan Muurisen oven taakse, jotta Muurisen rouva lähtisi meidän mukanamme koululle. Tällaiset ohjeet olin saanut Seijalta. Muurisen rouva olikin mennyt pyörällä, joten odottelimme turhaan puolisen tuntia ennen kuin ryyhäilimme pikavauhtia meidän kämppämme kautta (jossa Seija tarkasti asian puhelimella) koululle. Heti ensimmäinen aamu meinasi alkaa myöhästymisellä.

Koska olin saapunut koululle viime tipassa, minulla ei ollut pienintäkään aikaa valmistautua mihinkään. Niinpä siis "opettajan" urani alkoi siten, että seisoin luokan edessä matikan kirjoja selaten, enkä tiennyt mitä tekisin tai sanoisin. Lopulta keksin jotain, ja tunti saatiin jotenkuten viedyksi loppuun. Hah, hah. En edes osaa sitä matikkaa. Viidennen ja kuudennen luokan matikkaa. Tuon tason matikasta selviää nimittäin vielä taskulaskimella, eikä silloin tarvitse miettiä pilkkujen paikkoja desimaalilukujen kertomisissa tai muitakaan käytännön juttuja.

Päivä meni jotenkuten, ja vein Dianan kotiinsa. Se otti mukaansa jonkun kaverinsa.

Iltapäivällä käväisin kirjastossa ja kaupassa. Käytin myös aikaani oppilaiden äidinkielenkokeiden arvostelemiseen, joka osoittautuikin aika hankalaksi tehtäväksi. En nimittäin tiennyt, paljonko miinuspisteitä minkäkin laisista virheistä kuuluisi antaa. Kysyin jopa Lauralta puhelimessa neuvoa.

keskiviikko 29.9.

Hain taas sen Dianan ja luikimme koululle. On oikeastaan aika outo juttu, että joudun lähtemään kämpiltä jo ennen kahdeksaa tuon Dianan hakemisen vuoksi, vaikka koulu alkaa vasta varttia vaille yhdeksän. Tyypin kuskaaminen on täysin työn ulkopuolista puuhaa, enkä saa siitä palkkaa. Tuo Diana muuten on entinen Pietarin katulapsi, joka on adoptoitu Suomeen. Sitä ei millään arvaisi, sillä tyyppi puhuu täydellistä Suomea ja on muutenkin aivan tavallisen oloinen, kiltti ja sivistynyt. Tyypin venäläisen taustan voi juuri ja juuri arvailla hänen ulkonäöstään, kunhan asian tietää.

Ajoimme koululle meidän kämppämme kautta, ja Seija lähti mukaamme. Se vei auton päiväksi itselleen ja haki meidät iltapäivällä.

Olen tyyppi, joka ei kestä pienintäkään kritiikkiä. Ja olen tyyppi, joka mieltää lähes kaiken kritiikiksi. Niinpä poistuin koululta allapäin ja nyrpeänä, sillä opettaja Marja Muurinen huomautti juuri koulun loppuessa, että lentopalloverkon poistaminen kuuluu minun tehtäviini, koska olen pitänyt salissa viimeksi liikuntatunnin. En edes tiennyt, miten verkko poistetaan, joten Marja Muurinen ja Seija saivat tilaisuuden nöyryyttää minua vielä tässäkin tekniikkaa vaativassa toimenpiteessä. Seijakin. Oikea tekniikan ihmelapsi. Hah, hah.

torstai 30.9.

Hain taas sen Dianan ja luikin koululle. Oppilaat ovat olleet päivä päivältä röyhkeämpiä ja riehakkaampia, ja olen jo täysin väsynyt tähän "opettamiseen". Ongelmana on se, että lapsilla ei ole ollut mielekästä tekemistä, ja silloinhan ne tietysti riehuvat. Opettajan antamat tavoitteet (kirjan sivut ym:t) on jo tehty, enkä ollut valmentautunut keksimään tyypeille uusia tavoitteita. Motivaationi koko opettamiseen ei ole nimittäin ollut kovin korkea. Olen ajatellut, että kyllä tässä jotenkin kolme päivää pärjätään. Sanoinkin muutamalle oppilaalle suoraan, että olen tainnut olla aika "löpsö" opettaja, ja että jos olisin ollut hommissa pitemmän aikaa, olisin pitänyt vähän kovempaa komentoa ja järjestystä.

Minulle itselleni tuli aikoinaan niin mieletön elinikäinen inho vihaisia ja epäoikeudenmukaisia opettajia kohtaan, että varon äärimmäisyyksiin asti sitä, ettei kenelläkään oppilaalle vain jäisi vastaavaa kuvaa minusta. En haluaisi jäädä kenenkään mieleen minään "Hannu Hirvivaarana". Hyi kauheaa... No, todennäköisesti en saanut oppilaista vihamiehiäni. Sen verran lempeä yritin olla.

*(Edellä mainittujen kolmen koulupäivän ajalta sai korkeamman palkan kuin missään muussa työssä, missä olen ollut.)

Yllättävä koulukeikka

Seuraava teksti on kopioitu päiväkirjasta. Paikkojen ja ihmisten nimet on muutettu. Päiväkirjan tekstistä on jätetty pois aiheeseen liittymättömiä osia. Muutama on säilytetty mukana yleisen tunnelman kuvaamiseksi.  


torstai 19.11.

Aamulla minulle soitettiin yllättäen työvoimatoimistosta ja sanottiin, että olisi tilapäinen kouluavustajan paikka Kalliolahden koululla. Minun käskettiin soittaa opettaja Maija Matoselle. Niinpä soitin ja sain tietää, että voisin aloittaa työt vaikka heti. Onnistuin kuitenkin siirtämään työhön menon huomisaamuksi, sillä lähteminen aivan yhtäkkiä työpaikalle aamiaispöydästä seitsemän vuoden työttömyyden jälkeen olisi ollut vähän liian rajua. Olihan siihen nyt vähän valmistauduttava.

Illalla Seija leikkasi tukkani, sillä minun piti olla "siisti", kun menen työhön. En jaksanut paljon edes vastustella, sillä suhtauduin työhön menoon niin apaattisesti, että asioilla ei ollut suurta väliä. Kävimme saunassa.

Eniten tohkeissaan huomisesta työhön lähdöstäni ovat olleet Seija ja Laura. Laura kysyi puhelimessa, eikö minua yhtään jännitä mennä töihin. Se itse olisi ainakin ihan hermona. Sanoin, että eipä paljon jännitä, ja en todellakaan pahemmin miettinyt asiaa päivän mittaan. Ajattelin, että nyt eletään tätä hetkeä, eikä ole mitään syytä pilata sitä huomisesta huolehtimisella. Kunpa pystyisinkin aina olemaan näin rauhallinen.

Tuo viimeinen lause tuntuu itse asiassa vitsiltä minun kirjoittamanani. Siinä määrin kaikkea muuta kuin rauhallinen olen nimittäin viime aikoina ollut. Minähän olen jatkuvan jännityksen vallassa elävä, työ- ja toimintakyvytön ihmisraunio - jos aivan rehellisiä ollaan. Olen ollut sitä oikeastaan koko 90-luvun ajan aina konkurssista lähtien. Vuosien varrella olotilani on vaihdellut vuoroin murhaavan stressin ja tavallisen perusjännittyneisyyden välillä. Huonoimmillani olen ollut pelkkä vapiseva hermoraunio, joka ei kykene tekemään yhtään mitään, ja parhaimmillani olen ollut johonkin pikkupuuhailuun juuri ja juuri kykenevä hermonsa menettänyt ihminen. Rauhallinen ja levollinen en ole ollut kuin hetkellisesti jonkin pillerin avulla.

perjantai 20.11.

Rauhallisuuteni ei kestänyt aivan viime hetkiin saakka, vaan valvoskelin aamuyöllä kelloani tuijotellen. Aina, kun on jokin pakollinen herääminen, toimin näin. Haluan varmistaa kellosta, onko minulla vielä aikaa nukkua. Jos heräämisaikaan on viisi minuuttia, nukkumista on turha enää yrittää.

Ajelin Kalliolahden koululle puoli yhdeksäksi. Uuden homman aloittaminen oli tietysti aavistuksen verran jännittävää, mutta tietyssä mielessä myös masentavaa. Mietin, että näin alasko olen todella vajonnut: kunnan työllisyystöihin, josta saan lähinnä nimellistä palkkaa. En voinut olla vertaamatta itseäni paikalla olleisiin opettajiin. Vaikka olen opiskellut suunnilleen yhtä monta vuotta kuin hekin, ja vaikka vietän koululla saman tuntimäärän kuin hekin - tai jopa enemmän - he saavat todennäköisesti ainakin kolme kertaa suurempaa palkkaa kuin minä. Minun arvoni ihmisenä ei ole siis kuin kolmasosa heidän arvostaan.

Miksi? Onko yhden peruskoulunopettajan työpanos kunnalle todellakin samanarvoinen kuin olisi kolmen minunlaiseni yhteiskuntatieteiden maisterin työpanos? No, kai se niin on.

Otan tämän työn väliaikaisena haasteena. Huolimatta vähäisestä palkasta ja vähäisestä arvostuksesta, tämä on kuitenkin edes jonkinlaista työtä, ja se saa pakostakin ajatukseni edes hetkeksi pois näistä iänikuisista masentavista ja ahdistavista pohdinnoistani. Työ on siis jonkinlaista henkistä terapiaa. Ja sitähän minä tarvitsen.

Ja. Jos onnistun saamaan edes hieman lisää rahaa nykyiseen työttömyyskorvaukseeni verrattuna, haluan ostaa tietokoneeseen uuden kovalevyn. Ja ehkä jotain muutakin. Minulla vain on yleensä raha-asioissa niin huono tuuri, että samalla kun tuloni kasvavat, kasvavat sataprosenttisen varmasti myös menoni. Enkä tarkoita rahan tuhlaamista vaan yllättäviä uusia menoja. Siis yllättäviä remonttilaskuja ja muuta sellaista. Potentiaalisia remonttilaskuja (tietokone, auto jne.) on tälläkin hetkellä odottamassa vaikka kuinka paljon. Koko elämänihän on oikeastaan pelkkää remontoimista, eikö vain.

Postitin muuten aamulla koululle lähtiessäni pari kirjettä, jotka kirjoittelin viikon aikana. Käytin niihin aivan kohtuuttomasti aikaani, siihen nähden, että asialla ei ole mitään merkitystä, ja kyseiset kirjeet päätyvät todennäköisesti roskikseen. Minulla vain oli pakkomielle kirjoittaa. Lähetin kirjeet parille tyypille, jotka ovat kirjoitelleet Hesarissa jotain liikennepoliittista natsipropagandaansa.

Pääsin sieltä koululta jo yhden aikoihin iltapäivällä, joten ensimmäinen työpäiväni kesti vain neljä ja puoli tuntia. Kauhistelin, miten oikein jaksan kokonaisen päivän, kun nuo muutama tuntikin olivat jo kuin ikuisuus.

maanantai 23.11.

Ajelin taas "hommiin" sinne Kalliolahden koululle. Työaikani alkaa klo. 8.30 ja loppuu 15.30 (noin klo. 15.20).

tiistai 24.11.

Ajelin taas hommiin, tällä kertaa kahdeksaksi. Paikalle saapui joku työnohjaaja, jonka jorinoita minäkin kuuntelin. Varttia vaille yhdeksältä lähdin koululaisporukan kanssa taksilla (Volkswagen pikkubussi) hammaslääkärireissulle. Vahdin, etteivät tyypit riehuisi.

Oppilaat lähtivät yhden paikkeilla, joten sen jälkeen iltapäivällä hommanani oli Office-paketin asentaminen erääseen tietokoneeseen. Paikalla oli myös erityisopettaja "Raposen Matti", jota luulin aluksi joksikin tietokonetyypiksi, koska se hääräili kannettavan mikron kanssa. Kyselin siltä vaikka mitä tietokoneisiin liittyviä kysymyksiä, ja ihmettelin, miksi se vastaili vähän epävarmasti. Onpas vaatimaton tietokone-expertti, ajattelin.

Asentaessani Office-pakettia paikalleen, mieleeni tuli "idea", jonka avulla ohjelmayhtiö voisi varmistaa, että tietokoneohjelman voi asentaa vain yhteen ainoaan koneeseen, niin kuin sopimusehdoissa mainitaan. Ohjelma kysyisi asennettaessa tietokoneen prosessorin "sarjanumeroa", ja tavallaan tartuttaisi kaikki ohjelmalevykkeet tällä numerolla sellaisiksi, että ohjelmaa tai sen osia ei voisi enää syöttää koneeseen, jossa on eri sarjanumero, eikä käyttää tällaisessa koneessa. Mainitsin tästä ideastani jollekin - taisi olla juuri tuo Raposen Matti - ja sain kuulla, että tällainen systeemihän on jo olemassa.

Joten tämä neroudestani, ja samalla osoituksena siitä, että elän tietokoneasioissa pahasti eilispäivän maailmassa.

Tuossa systeemissä muuten pitäisi olla myös sellainen varmistus, että jo pelkkä levykkeen kopioiminen jossakin tietokoneessa saastuttaisi alkuperäiset sekä kopiolevykkeet kopioimisessa käytetyn koneen sarjanumerolla. Ohjelman lataaminen taas keskeytyisi, jos levykkeen kirjoitussuojaus on päällä, eikä levykkeelle voi tartuttaa sarjanumeroa.

Mutta kuten sanottu, ehkä edellä mainittu systeemi onkin olemassa.

keskiviikko 25.11.

Postitin hommiin lähtiessäni erään Asko Pekkasen kirjeen. Tällä kertaa paikalle saapui sijaisopettajaksi viime vuoden ylioppilas Jarkko Takkunen.

Iltapäivällä yritin taas asentaa Office-ohjelmaa tietokoneisiin, mutta homma ei onnistunut. Ohjelman voi asentaa vain yhteen koneeseen.

En mahda sille mitään, mutta koin jotenkin masentavana ja alentavana sen, että jouduin olemaan kouluavustajana luokalla, jota opettaa viime kevään ylioppilas. Koen itseni mitään tajuamattomaksi idiootiksi yli-ihmisten maailmassa, ja pohdin, onko seuraava "työpaikkani" mahdollisesti jokin kehitysvammaisten työkeskus. Miten muutenkaan voisi käydä, jos työurani jatkaa nykyistä suuntaansa?

Vajosin päivän mittaan itseinhoon ja masennukseen.

Olen ollut jo monta päivää nykyisessä hommassani, enkä tajua koko koulusysteemistä paljon mitään. Aina kun luulen tietäväni, ketkä oppilaista ovat ykkös-, kakkos-, kolmas- tai nelosluokkalaisia, kuvio meneekin uusiksi, ja minun on ruvettava miettimään, ketkä oikein ovat ykkös-, kakkos-, kolmos- ja nelosluokkalaisia. Ja mitä ja millä logiikalla kullekin luokalle opetetaan - se on vielä hämärämpää. Oma lapsuuteni koulu ja Kalliolahden koulu eroavat toisistaan kuin tiukasti organisoitu armeija ja kettutyttöjen Jekku-leiri. En ole koskaan ollut oppilaana luokalla, jolla olisi useamman kuin yhden luokan oppilaita. Kaikki, mitä opettaja opetti, koski aina kaikkia.

torstai 26.11.

Ennen hommiin lähtöäni käväisin hieman omilla asioillani. Sen jälkeen lueskelin vielä hetken lehteä ja ajelin Kalliolahteen. Tällä kertaa koululla ei ollut lainkaan oikeita opettajia vaan ainoastaan kouluavustajasta sijaiseksi ylennetty Anna Takkunen (jonka nimen selville saamiseen - vaikka tyyppi oli esitelty minulle ja mainittu nimeltäkin - minulta meni päiviä) ja Jarkko Takkunen. Samasta sukunimestään huolimatta tyypit eivät liene sukua toisilleen.

Koulu loppui yhdeltä. Pari poikaa tuli kyydissäni jonkin matkaa. Olin tällä kertaa liikkeellä Peugeotilla. Edellisinä päivinä olen ollut Micralla ja Peugeotilla vuoronperään.

maanantai 30.11.

Yöuneni jäi vaatimattomaksi, mutta en sentään nukahtanut hommissa. Päivä kului ilman sen kummempia. Olen ollut nyt hommissa reilun viikon, eikä minua ole vielä pahemmin haukuttu. Milloinkahan haukut tulevat? Tottahan nimittäin varsin pian teen kamalia virheitä. Niinhän olen aina ja joka paikassa tehnyt. Ehkä olen jo tehnyt, mutta ne eivät ole kehdanneet vielä haukkua, koska olen niin "uusi".

Olen jo pitkään miettinyt, että lopetan nykytyyppisen päiväkirjan pitämisen vuodenvaihteessa, koska silloin tätä tulee 10 vuotta täyteen. Minua kuitenkin jotenkin kammottaa tehdä mitään tällaisia ratkaisuja kuin päiväkirjan aloittaminen tai lopettaminen, sillä kun 10 vuotta sitten aloitin tämän päiväkirjan, valloilleen pääsivät kauhut, joita en ollut villeimmässä mielikuvituksessanikaan osannut kuvitella. Olin elänyt siihen asti kuin pumpulissa, enkä tiennyt aloittavani kauhukokemusten kirjaa kirjoittaessani ensimmäiset viattomat sanat vihkooni. Ehkä siis "lopetan" tämän päiväkirjani jotenkin vähitellen ja pehmeästi, jotta mitään uutta lukua kauhukokemuksissani ei vain alkaisi. Kirjoittamista sinänsä en suunnittele lopettavani. Sen painopiste vain voisi vähitellen muuttua mielenkiintoisemmaksi.

Laura muuten ilmoitti puhelimessa, että sen "elinikäinen" suuttuminen minulle ei olekaan enää voimassa. Se oli vain närkästynyt, kun arvostelin sitä joistakin epäkohdista (mielestäni varsin lievästi tyyliin: mitä mehua tähän pöydälle on kaatunut? tai: jos täällä nyt on siivottu, niin millaistahan täällä mahtoi olla silloin, kun täällä ei vielä ollut siivottu?). No, lupasin olla arvostelematta.

tiistai 1.12.

Ajelin taas hommiin. Jouduin värjöttelemään ulkona enemmän kuin olin kuvitellut. Koplat mm. kävivät luistelemassa, ja olin mukana. Aurailin luistinrataa, mikä ei ollut lainkaan hassumpi komennus, sillä se auttoi pysymään lämpimänä.

Pääsin pois jo yhden jälkeen, sillä lähdin viemään erästä hampaansa kolhinutta poikaa hammaslääkäriin.

Liimailin kenkiäni. Olen joutunut olemaan hommissa aivan älyttömillä vanhoilla vaaleilla kesäkengillä, koska minulla ei ole muita, eikä ole rahaa ostaakaan muita.

keskiviikko 2.12.

Ajelin taas hommiin. Keli oli vesisateinen. Koululla vieraili "neuvola-täti", ja käytin ruokatunnin aikana tilaisuutta hyväkseni ja kopioin salaa sen näkötestaustaulun valokopiokoneella. Piilotin valokopiot hyllyyn erääseen paperipinoon. En pystynyt salakuljettamaan papereita pois koulun loputtua, sillä opettaja-Maija viipyi niin kauan paikalla. Se jutteli kanssani ja oli osan aikaa jo puoliksi ulkovaatteisiin pukeutuneena mutta ei lähtenyt koululta ennen minua. Niinpä lähdin ajelemaan ja odotin auton kanssa eräässä risteyksessä hetken, kunnes opettaja ajaisi ohi, ja voisin palata koululle. Luovuin kuitenkin suunnitelmasta, sillä pelkäsin, että joku voisi nähdä minut kyttäämässä autossani ja homma herättäisi epäluuloja. Siinä oli jokin talo aivan lähellä.

Toivoin, että paperit olisivat tallella huomenna, ja voisin napata ne. Olen vuosien ajan toivonut saavani jostakin oman E-taulun, ja olen todella harmissani, jos sen saaminen nyt epäonnistuu.

torstai 3.12.

Ajelin jälleen koululle. Jouduin odottelemaan viitisentoista minuuttia koulun pihalla ennen kuin opettajat saapuivat. Niillä oli mikrofonin jalkoja ja muuta kamaa mukanaan.

Operaatio E-taulu alkoi mennä jo painajaisen puolelle. Kyttäsin tilaisuutta ottaakseni paperit piilopaikastaan, mutta sopivaa tilaisuutta ei tullut. Jossakin vaiheessa huomasin, että koko paperipinkka oli nostettu hyllystä opettajanhuoneen "sängyn" päälle. Menin aivan paniikkiin, sillä pelkäsin, että tyypit löytävät valokopioni alkaessaan selata pinossa olevia esitteitä ja lehtiä. Yritin epätoivoisesti keksiä tilaisuutta napata paperit pinosta heti kun mahdollista. Kun tilaisuus tuli, ja menin opettajanhuoneeseen, totesin, että pino olikin nostettu takaisin hyllyyn, eikä valokopioitani ilmeisesti ollut huomattu. Onnistuin nappamaan paperit pinosta ja piilottamaan ne valokopiokoneen alle. Ruokatunnin aikana onnistuin vihdoin salakuljettamaan kopiot takkini sisässä autoon. Huokaisin helpotuksesta, kun piina vihdoin oli ohitse.

Muuten päivä meni tavanomaisia latujaan, paitsi että eräs poika nahisteli aamulla kaverinsa kanssa, ja minut määrättiin seuraaville välitunneille tyypin henkilökohtaiseksi "vartijaksi". Tapaus oli täysin mitätön, ja minua siis tavallaan rangaistiin parin kymmenvuotiaan välienselvittelystä. Jos vertaan asetelmaa omaan kouluaikaani, niin ero on melkoinen. Siihen aikaan oppilaat saivat tehdä vaikka murhia välitunneilla, eivätkä opettajat reagoineet mitenkään. Olisivatpa koulut tuolloinkin olleet näin turvallisia - olisin säästynyt monelta ikävyydeltä. Minähän nimittäin olin vuosien ajan koulukiusaamisen uhri siinä määrin, että ansaitsisin oppiarvon "koulukiusaamisen professori" tai jotain vastaavaa.

Iltapäivällä kähisin kämpillä Jessen läksyjä vahtimassa. Illalla käväisin kirjastossa vilkaisemassa Tuulilasi-lehteä. Joku kirjoitti lehden yleisönosastossa hieman minua näkemyksiäni myötäilevän mielipiteen, johon oli ilmeisesti tullut innoitus samasta Hesarin propagandajutusta, jonka johdosta minäkin kirjoitin pari pitkää kirjettä eräille liikennefasisteille (joista toisen nimi mainittiinkin tuossa tyypin jutussa). Haluaisin lähettää kopion kirjeestäni tälle Tuulilasin kirjoittajalle. Painoin tyypin nimen mieleeni.

perjantai 4.12.

Nyt olen ollut kaksi viikkoa hommissa, ja tänään tulivat jo ensimmäiset peitellyt haukut opettajalta. Onneksi ne tulivat yhteisesti minulle ja toiselle kouluavustajalle. Emme olleet saaneet oppilaita pysymään tarpeeksi hiljaa eilen iltapäivällä musiikin kuuntelun aikana.

Kuka typerys kertoi tämän opettajalle? Ei kai toinen kouluavustaja itse?

Eilen, kun sitä musiikkia kuunneltiin, mietin jo silloin, että hommasta ei tule mitään. Vivaldin vuodenajat eivät millään voi olla kovin nautinnollinen kuuntelukokemus, kun yksi häirikköoppilas huutelee sekaan omia mölyjään. Ja jos se ei ole miellyttävä kuuntelukokemus, mitä motivaatiota muillakaan oppilailla olisi olla hiljaa paikallaan. Mietin, että jos levy vaihdettaisiin johonkin kovempaan kamaan, esimerkiksi Deep Purplen -musiikkiin, kopla istuisi keskittyneenä sitä kuuntelemassa. Vivaldihan on tunnelmamusiikkia - se oli vain väärää siihen tunnelmaan.

Miksi en itse tehnyt mitään järjestyksen palauttamiseksi, johtuu siitä, että en tiennyt miten paljon "vapauksia" oppilaat yleensä saivat nauttia musiikkia kuunnellessaan. Tyypithän makailivat opettajan luvalla tyynyillään lattialla. Kuinka paikallaan ja hiljaa heidän olisi pitänyt olla?

Illalla katselimme televisiosta elokuvia. Viimeistä filmiä katsoessani toinen silmälasini lasi putosi yhtäkkiä pois. Lasi löytyi mutta ruuvia ei.

En löytänyt kadonnutta silmälasien ruuvia, joten jouduin irrottamaan varaosanruuvin vanhoista aurinkolaseista. Ne on ostettu kauan sitten, ja niiden hinta taisi olla jotain 96 markkaa tai niillä paikkeilla. Se oli kova hinta aurinkolaseista tuohon aikaan. Kaiken huipuksi toisessa lasissa (muovissa) oli pienehkö valuvika juuri näkökentässä.

maanantai 7.12.

Jälleen hommiin. Tällä kertaa jouduin yksin vahtimaan luokkaa yli puoleen päivään asti, sillä Maija Matonen ja Anna Takkunen olivat Joensuussa jossakin palaverissa. Tämä "opettajana" olemiseni sujui varsin asiallisesti, vaikka oppikirjassa olevat matematiikan jutut tuntuivat jopa minusta tylsästi ja epäselvästi esitetyiltä. Niihin on hankala saada motivoitua oppilaita. Olen monesti suunnitellut julkaisevani oman matematiikan kirjan, "Matematiikkaa idiooteille", sillä vain idiootti osaa opettaa matematiikkaa idiooteille. Matematiikan opettajat ovat maailman huonoimpia matematiikan opettajia.

Opettaja Mikko piti 3-6 luokkien oppilaille aamulla jonkinlaisen kuripalaverin toisessa rakennuksessa. Oppilaat olivat kirjoitelleet välituntivihkoihinsa sopimattomia. Prosessi lähti liikkeelle minun tarkkailustani ja havainnoistani viime viikolla, vaikka en tuolloin kuvitellutkaan asiasta nousevan minkäänlaista hälyä. Kysäisinpähän vain ohimennen Maija Matoselta, että mitä ne sellaiset vihkot ovat, ja totesin samalla, että polkien keskinäinen kähinä ja riitely välitunnilla tuntuu jotenkin pyörivän näiden vihkojen ympärillä. Kun opettajat sitten tutkivat näitä vihkoja, monet niistä sisälsivät tyylipuhtaita "vessanseinäkirjoitelmia" ja -kuvia. Jostakin syystä en ole erityisen yllättänyt. Minulle tästä projektista on se harmi, että joudun keskiviikkona iltatöihin. Silloin järjestetään ylimääräinen vanhempainilta tästä aiheesta. Olisi kai pitänyt pitää suu kiinni viime viikolla.

tiistai 8.12.

Jälleen hommiin. Ja hommista pois. Kun pitkästä aikaa saan päivittäin oikeata ruokaa koululla, sitä tulee mässättyä vähän liikaa.

keskiviikko 9.12.

Jälleen hommiin. Tällä kertaa jouduin vielä illalla uudelleen koululle, nimittäin vanhempainiltaan. Loikoilin iltapäivällä puolisen tuntia tai tunnin ennen vanhempainiltaan lähtöä. Tällainen ylenmääräinen "työnteko" alkaa nimittäin jo rasittaa. Kyttäilin tilaisuuden loputtua piparkakkulaatikkoa napatakseni edes yhden piparkakun siitä, mutta opettaja Maija pani piparit pois. Olisin saanut niitä sekä pullaa tilaisuuden alussa kahvin kanssa, mutta koska kieltäydyin kahvista, oletettiin minun kieltäytyvän herkuistakin. Hommissa olin Micralla, vanhempainillassa Peugeotilla. Peugeotin jäähdytyskenno vuotaa niin sietämättömästi, että autossa leijuu pahanhajuinen sumupilvi.

Koulutouhu vei oikeastaan koko päivän niin tarkkaan, että mihinkään muuhun ei jäänyt aikaa eikä energiaa. Jotain Lockerbie-dokua ehdin tuijotella TV:stä.

torstai 10.12.

Hoh, hoijaa. Tuo koulu alkaa tylsyydessään jo tympäistä. Opettajatkin tuntuivat olevan jotenkin kärttyisiä ja oppilaat riehuisia. "Polttakaa vaikka koko koulu", opettaja-Mikko sanoi oppilaille luokassa ja "en välitä vaikka tulisi ruumiita" jalkapallokentällä. Viimemainitun kommentin syynä oli tuskastuminen oppilaiden sekavaan riitaisaan jalkapallon pelaamiseen.

Edellinen opettaja, joku Hannu (Lato-Hollila), oli viety lopulta hullujenhuoneeseen sen jälkeen kun se oli käynyt häiriköivien oppilaiden kimppuun. Tuo Mikko ei taida olla vielä siinä pisteessä, mutta kuka tietää, mitä myöhemmin tapahtuu. Jos minä olisin opettaja, ottaisin hommat rennommin. En yrittäisi väkivängällä tehdä oppilaista kilttejä ja kuuliaisia ihmisiä, kunhan vain saisin säädetyn määrän oppia taottua niiden kalloon. Jos asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita, hulluksihan siinä tulee. Minulle riittäisi, että en saisi potkuja opettajanhommastani. Tätä ei pidä tulkita siten, että olisin välinpitämätön oppilaista; päinvastoin minusta olisi todella mielenkiintoinen ja haastava projekti saada jotkut ns. toivottomat tapaukset oppimaan asioita, joita he eivät nykyopetuksella opi. Olen sitä mieltä, että heikkolahjaisetkin pystyvät oppimaan uskomattoman paljon, kunhan opetus vain on oikeanlaista. Joku englantilainen kehitysvammainen esimerkiksi puhua paukuttaa aivan kelvollista englantia - miksei jokainen suomalainen normaalilapsi muka pystyisi sitä oppimaan? Onhan hän jossakin vaiheessa oppinut suomenkielenkin.

Jo tämän kolmiviikkoisen koulukokemukseni aikana olen havainnut sen, että jos opetus on tylsää, eikä opetettavista tai kysyttävistä asioista ymmärrä mitään, riehuminen on ainoa odotettavissa oleva reaktio.

Oppikirjat voisivat olla paljon parempia kuin mitä ne ovat. Matematiikan tehtävien ohjeet esimerkiksi ovat mielipuolisen sekavia ja epäselviä. Minäkään en ymmärrä monia neljäsluokkalaisten tehtäviä, siis niiden juonta ja ideaa, eli mitä kirjan tekijä oikeastaan haluaa oppilaiden tekevän. Sanalliset ohjeet ja piirrokset ovat epätarkkoja, ja ne pitää osata tulkita. Tulkitsemiseen tarvittaisiin tietoa, joka vasta opetetaan tehtävän myötä. Sama epämääräisyys pätee jossakin määrin muihinkin aineisiin. Tänään järjestetystä musiikin kokeestakaan tuskin olisin saanut hyväksyttyä tulosta tai missään tapauksessa en ainakaan hyvää. Useimmat oppilaat eivät tajunneet hölynpölyä koko jutusta.

Maija-opettaja oli pois iltapäivän, ja jouduin olemaan jonkin verran yksin oppilaiden kanssa. Minusta ei ole kurinpitäjäksi... olen kai sen veran kapinahenkinen itsekin. Jos olisin opettaja, rikkoisin varmaan kaikkia mahdollisia kasvatustieteiden periaatteita. Silti uskon, että saisin oppilaat oppimaan sen minkä tavoitteet vaativat.

Haluaisin osata soittaa nuoteista. Minua masentaa katsella kuinka jotkut 10-11 -vuotiaat soittelevat nuoteista kappaleita, jotka sinänsä olisivat helppoja minun soittaa, kun otetaan huomioon sorminäppäryyteni ja "soittotaitoni". En haluaisi aloittaa soiton opettelemista 5-vuotiaiden "satu meni saunaan" -tasolta, kun voisin saman tien soittaa minkä tahansa tavallisen iskelmä- ym. kappaleen tuosta noin vain katsomalla mallia, miten se soitetaan. Epämusikaalisena en osaa soittaa korvakuulolta, koska en osaa edes hyräillä useimpia kuulemiani kappaleita.

Olen keksinyt määritelmän minun kaltaisilleni: Monilahjattomuus. Hah, hah.

perjantai 11.12.

Ajelin jälleen hommiin. Tällä kertaa kaahasin kuin hullu ehtiäkseni edes suunnilleen puoli yhdeksäksi. Ehdinkin. Tällä kertaa kaikki muut tyypit olivat jo paikalla tekemässä joitakin käsitöitä. Milloin ne olivat tästä sopineet? Joinakin aamuina olen saanut värjötellä jopa 15 minuuttia kylmällä pihalla ennen kuin ensimmäinen tyyppi on tullut hommiin ja avannut koulun ovet. Eräänä kylmänä aamuna oppilaat olivat pyytäneet talonmiestä avaamaan toisen rakennuksen oven, jotta he pääsisivät lämmittelemään. Kun tietäisin etukäteen, minä aamuina opettajat saapuivat myöhään, minun ei tarvitsisi turhaan ryyhäillä kovaa.

Päivä sujui tavanomaisesti. Olin suuren osan ajasta opettajanhuoneessa erään oppilaan seurassa, kun hän teki eläintunnistustehtävää, jonka muut olivat tehneet jo eilen. Päivä oli siis kannaltani helppo.

Aamulla, kun opettajat vielä moitiskelivat oppilaita eilisestä "jalkapallopelistä", keksin äkillisestä mielijohteesta muutamassa sekunnissa uuden tavan pelin järjestämiseksi. Esittelinkin ideani opettajille, ja Mikko pani sitä koskevan piirrokseni talteen ja lupasi kokeilla sitä seuraavalla kerralla. Ideana on jakaa oppilaat A, B, C ja D -joukkueisiin, joista kaksi pelaisi vuorollaan kummallakin puolella, ja maalin tultua osajakoja vaihdettaisiin seuraavasti: aluksi AB vastaan CD, ensimmäisen maalin jälkeen AC vastaan BD, seuraavan maalin jälkeen AD vastaan BC, seuraavan maalin jälkeen AB vastaan CD jne. Tuollaisessa pelissä pitäisi toteuttaa yhteistyötä aivan eri tavalla kuin kiinteissä joukkueissa. Tulisihan jokaisen maalin jälkeen joka toinen vastapuolen pelaajista omalle puolelle, ja joka toinen hetki sitten omalla puolella pelanneista muuttuisi vastustajiksi. Voittaja olisi se joukkue, joka parhaiten pystyisi sopeutumaan koko ajan muuttuvaan kokoonpanoon ja luomaan yhteishenkeä entisten ja tulevien vastustajien kanssa.

Mielenkiintoinen idea, vaikka itse sanonkin.

Lähdimme illalla viikonlopuksi Helsinkiin.

lauantai 12.12

Käväisin nostamassa tililtäni 800 markkaa, kun Milla ja Laura vielä nukkuivat. Tällä lyhyellä reissulla Helsinki taas näytti kasvonsa, joiden ihanuuden vuoksi kai koko Suomi vähitellen valuu asumaan pääkaupunkiseudulle. Ruskea loska suihkusi bussien renkaista, kun ne moottorit rääkyen kiihdyttivät pitkin Hämeentietä. Joku Hakaniemen torin asukeista syljeskeli ja röhi erään roskiksen ääressä muiden parveillessa metron sisäänkäynnin edessä. Lappuliisat raaputtivat lunta autojen ikkunoista ja kirjoittivat sakkojaan erääseen pysäköintiansaan joutuneille autoilijoille. Mikä tämä muu on kuin paratiisi? Tähän ihanuuteenhan tuhannet uudet ihmiset joka vuosi muuttavat asumaan.

Eniten minua ärsyttivät, kuinkas muuten, nuo punapukuiset paholais-Liisat. Paikka, jossa ne sakottivat oli yksi kaupungin monista pysäköintiansoista - huomasin sen itsekin vasta nyt. Kun autoilija ajaa parkkipaikalle, hän näkee kyltin, jossa lauantain kohdalla on tavanomainen merkintä (10-15), eli siinä saa pysäköidä aamulla ilmaiseksi kymmeneen saakka. Niinpä autoilija jättää autonsa yöksi siihen ja suunnittelee siirtävänsä sen pois ennen kymmentä aamulla. Kun hän sitten vähän ennen kymmentä saapuu autolleen, lappuliisat ovat jo sen kimpussa. Mitä ihmettä.... hän järkyttyy. Kyllä, keskellä parkkipaikkaa on huonosti havaittava vinossa oleva taulu, jossa on lukemat (9-15). Lappuliisat saavat sakottaa tämän kyltin torin puolelle pysäköityjä autoja jo ennen kymmentä. Eivätkä he varmasti jätä tätä tilaisuutta käyttämättä, onhan saalis yhtä varma kun kalastajan verkossa hyvällä apajalla.

Minua säälittävät ihmiset, jotka joutuvat kaupungin raa'an pysäköintihuijauksen kohteiksi. Tänäänkin yksi nainen tunki rahaa mittariin paikalla, jossa olisi saanut pysäköidä lauantaina ilmaiseksi. Minun teki mieleni neuvoa häntä, mutta en uskaltanut, sillä tällaiseen neuvoon sisältyy tavallaan myös toteamus, että "oletpa tyhmä kun et tuota itse huomaa". Niinpä tyyppi menetti rahojaan - eivätkä nämä kaupungille lahjoitetut markat tule auttamaan häntä silloin, kun häneltä jää yksikin markka maksamatta maksullisessa paikassa. Sakkoa tulee armotta. Siksi tuollainen turha maksaminen säälittääkin. Ihmiset ovat kuin pelokkaita lampaita armottoman teurastajan edessä. He tekevät kaikkensa välttääkseen julman rangaistuksen, ja silti he joutuvat rangaistuksi. Vai luulevatko lappuliisat, että autoilijat tahallaan jättävät autonsa sakkopaikoille? Joku harva miljonääri, autovaras tai juoppo voi niin tehdä, mutta suurin osa sakotetuista ei.

sunnuntai 13.12.

Iltapäivällä ajelimme Itäkeskukseen, jossa hiippailimme tavanomaiset hiippailumme eli tytöt kiertelivät Hennes & Mauritsilla ja Stockmannilla. Milla osti "Hennesiltä" 29 markalla T-paidan ja unohti ostoskassinsa muutamaa minuuttia myöhemmin Stockmannille hajuvesiä tutkiessaan. Kaiken huipuksi Laura hakkasi kylmäverisesti Millan autolle päästyämme rangaistukseksi "hidastelusta" kaupassa. Milla oli ostanut paidan rahoilla, jotka se sai suurella vaivalla keräämistään pulloista. Life is hard.

Illalla lähdimme ajelemaan kohti maaseutua. Laura jäi Helsinkiin itkemään ja uhkailemaan itsemurhalla. Palasin vielä autolta kämpille rauhoittelemaan sitä ennen kuin lähdimme.

maanantai 14.12.

Jälleen hommiin. Opettaja-Maija pani minut heti aamulla kirjoittamaan jotain tiedotetta oppilaiden vanhemmille ja katseli itse vierestä, kun epäröin oikeinkirjoituksessa ja tein kirjoitusvirheitä. Kirjoitin mm. sanan keskiviikko-iltana tavuviivalla, ja Maija huomautti, että tavuviivaa ei tule, koska sanat alkavat ja loppuvat eri vokaaleilla. Kyllähän minä tämän säännön tiedän. Kolmesta eri sanasta koostuva yhdyssana keskiviikkoiltana tuntuu vain jotenkin tukkoiselta ja vaikeasti luettavalta, erityisesti kun kaikkien muiden viikonpäivien kohdalla käytettäisiin tavuviivaa. Siis lauantai-iltana, perjantai-iltana jne. Minusta tuntuisi luontevalta ja loogiselta erottaa nimet ja lisämääreet aina tavuviivalla.

Korjatessani virhettäni totesin Maijalle, että juuri eilen pidin Lauralle esitelmän siitä, miten yhdyssanatestillä voitaisiin mitata ihmisten älykkyyttä ja sivistystasoa - ja nyt tässä itse teen virheitä. Yritin tällä tavoin puolustautua ja kääntää virheeni osittain vitsiksi - vaikka se harmittikin minua. Kouluympäristössä ei sallita virheitä, mikä on tietysti ymmärrettävää.

Illalla katselimme TV:stä James Bondia. Seijan määräyksestä lapset eivät katsoneet vaan valvoivat ja äkämöivät alakerrassa

tiistai 15.12.

Jälleen päivä "töissä". Tunnen itseni monesti aika tarpeettomaksi tuolla koulussa, ja kun tiedän olevani jokin Kelan tai kunnan toimesta työllistetty matalapalkkainen, hyödyttömyyden tunne entisestäänkin vahvistuu. Olen arvoton ihminen, jonka pelkästä säälistä ja työttömyyslukujen kaunistelemiseksi annetaan puuhailla jotain työn tapaista näennäisellä palkalla. Jos ei tällainen masenna niin ei mikään. Silti en sisimmässäni myönnä olevani huonompi kuin ihmiset keskimäärin. Elämäni on vain eri syistä ajautunut sivuraiteille, eivätkä näistä syistä vähäisimpiä ole konkurssi, kodista karkottaminen ja niitä seurannut pohjaton masennus.

Perimmäinen syy ongelmiini on ollut se, että en ole suostunut myöntämään itselleni ja hyväksymään ajatusta, että isäni todella tuhoaisi sukumme vuosisadan aikana keräämän omaisuuden. Jos olisin jo aikoinaan myöntänyt itselleni, että kaikki omaisuutemme ja kotimme tullaan menettämään, olisin voinut alkaa rakentaa omaa elämääni jossakin aivan muualla. Olen kuitenkin sen verran taistelija, että en suostunut rakentamaan elämääni totaalisen tuhon lähtökohdista vaan yritin estää isääni tuhoamasta kaikkea. Taisteluni kohtaloa vastaan on kuitenkin ollut turhaa, ja tässä taistelussa olen uhrannut oman elämänikin. Olin kuin saksalainen kenraali, joka tajusi maansa ajautuvan tuhoon Hitlerin johdolla ja yritti epätoivoisesti estää sitä tapahtumasta - itselleen tuhoisin seurauksin. Kenraalin olisi pitänyt lähteä ajoissa maanpakoon ja luoda itselleen uusi ura jossakin muussa maassa.

Menin illalla liikuntasalille katsoakseni Millan joulunäytelmää erityisluokkien oppilaille. Hölmöilin hetken aikaa täyden salin oviaukossa ja luikin ulos. Se siitä katsomisesta. Koska en voi osallistua huomenna Millan ja Jessen joulujuhlaan, aioin katsoa näytelmän nyt.

keskiviikko 16.12.

Taas hommiin. Päivä sujui joulujuhlia valmistellessa. Leikkelin kiiltopaperista joulutähtiä sekä tein yhden käpytontun. Niin ja tein kaikenlaista muutakin. Pääsin kämpille joskus yhden-kahden välillä.

Vaikka olenkin suvaitsevainen ja hyväksyn yksilölliset ratkaisut, jotkut asiat ärsyttävät minuakin. Jos joku liukasta keliä pelkäävä autoilija haluaa ajaa neljääkymppiä, niin mikäs siinä. Jos tuo tyyppi sen sijaan ajaa tuota neljääkymppiä keskellä tietä, niin että takaa tulevat eivät pääse ohi, ainakin minun suvaitsevaisuuteni joutuu koetukselle, varsinkin jos itselläni sattuu olemaan kiire. Tuollaisen auton perässä jouduin ajelemaan illalla koululle joulujuhlaan.

Sain illan juhlassa joulukortteja ja pari kukkaa. Jaetuista karamelleistä olin sen sijaan vähällä jäädä osattomaksi. "Tonttuina" toimineille oppilaille annettu ohje "jakakaa kaikille" ei jostakin syystä näyttänyt koskevan minua, ja kun Maija-opettaja myöhemmin jakeli loppuja karamelleja käytävässä seisoville, hänkin ohitti minut. Kun ihmeen kaupalla hän kuitenkin vielä palasi opettajanhuoneesta ja kysyi, olenko jo saanut karamellin - ilmeisesti olin tuijottanut ohitseni lipuvaa karamelliastiaa niin pitkään. "Kyllä" -sanan sisältänyt vastaus olisi tässä tilanteessa tarkoittanut, että olen saanut jo karamellejä enkä enää halua lisää. Toisaalta en uskaltanut sanoa myöskään sanaa "ei" karamelliastian äärellä vaan mumisin jotain epämääräistä kielteisenmyöntävää ja sain kuin sainkin yhden ihanan makuisen Fazer-Admiral -konvehtikaramellin. Aaah. Tärkeintä tässä ei kuitenkaan ollut karamelli vaan se, että en taas, ties monennenko kerran elämässäni, ainoana ihmisenä jäänyt osattomaksi jostakin, jota kaikki muut saavat.

torstai 17.12.

Tämä olikin sitten viimeinen työpäiväni näillä näkymin. Opettajat tosin vihjailivat, että voisin päästä/joutua jatkamaan hommia joululoman loputtua, mutta aika näyttää. En muuten vieläkään tiedä, mikä on palkkani.

Aamulla oli palaveri erään oppilaan asioissa, ja paikalla oli tyypin äiti sekä pari kasvatusneuvolan tyyppiä. Oppilaiden loukkaavat vihkokirjoitukset ovat ilmeisesti satuttaneet Maijaa tosi pahasti, sillä kun hän kertoi näistä vihkoista, hänen kaulansa muuttui kiihtymyksen vuoksi aivan läikikkääksi, ja hän ajautui pitämään pitkää esitelmää oppilaiden kurittomuudesta - kunnes kasvatusneuvolan tyyppi keskeytti hänen kiihkeän vuodatuksensa ja pyysi keskittymään itse asiaan eli neuvottelun kohteena olevaan oppilaaseen. Nöyryyttävää. Noin tunnin kuluessa läikät Maijan kaulasta olivat täysin hävinneet, joten ilmeisesti hän oli tuolloin jo rauhoittunut.

Opettaja-Maija kertoi tänään, että opettaja-Mikko on toiselta koulutukseltaan kalabiologi eli "kaksinkertainen maisteri". Tyyppi on vaihtanut ammattiaan. Koulunkäyntiavustaja-Anna puolestaan on miljoonassa työssä ollut merkonomi, joka on käynyt puolen vuoden koulunkäyntiavustajan kurssin. Näiden super-ihmisten keskellä tunnen itseni yhä vain surkeammaksi.

Vaikka kieriskelenkin itseinhossa, jotain kapinahenkeäkin minussa sentään on. Koulun ilmapiiri on ollut viimeiset pari viikkoa varsin kireä, ja opettajat ovat tuon tuostakin pitäneet oppilaille ankaria puhutteluja mielestäni lähes yhdentekevistä aiheista. Tänään oli taas yksi tuollainen saarna. Maija kiihkosi oppilaille, kuinka päteviä kasvattajia opettajat ovat, ja kuinka muilla ei ole varaa tulla heitä neuvomaan tai kyseenalaistamaan. Puheesta kuulsi ajatus, että oppilaat ovat ikään kuin jotakin materiaalia, josta huippukoulutetut opettajat suuressa neroudessaan luovat ihmisiä. Koulunsa päättävä oppilas on siis opettajansa kasvatuksen tulos.

Tässä vaiheessa minun olisi tehnyt mieli aloittaa oma vastapropaganda. En nimittäin koskaan voi hyväksyä näkemystä, että minä olisin joidenkin minua itkettäneiden opettajieni tuote. Minua korvasta repineet ja lattialle paiskanneet opettajatyrannit, kirjani seinään paiskanneet opettajasiat, minulle epäoikeudenmukaisia rangaistuksia määränneet... äsh en jaksa jatkaa opettajien kauheuksien selostamista (varsinkin kun Laura kurkkii olkani yli). No, joka tapauksessa nuo sadistit eivät ole kasvattaneet minua kuin korkeintaan huonoon ja katkeroituneeseen suuntaan.

Sen verran ärsyttävältä ja vanhanaikaiselta noiden opettajien kiihkoilu tuntui, että olisin halunnut yllyttää oppilaat kapinaan vallitsevaa keskitysleirikuria vastaan. Opettajat puhuvat "jengeistä" ja muusta vastaavasta edes tietämättä mitä sanoilla tarkoitetaan. Ei pari kolme poikaa leikkimässä koulun pihalla ole mikään jengi!

Maija ja Mikko näyttävät olevan todella loman tarpeessa. Sen verran näkyvää heidän ylireagointinsa asioihin on.

Suuri Helsingin seikkailu

Otsikko on olevinaan vitsi. Ei mitenkään erityisen hyvä. Helsingissä siis "seikkailtiin". Seuraavassa muutamia kuvia.

Kuvan esittämässä paikassa jalankulkija voi joutua odottamaan 55 sekuntia liikennevalon vaihtumista vihreäksi. Hiljaisen liikenteen aikana on suuri kiusaus lyhentää odotusaikaa ja kävellä päin punaista.

Eräässä liikkeessä myytiin "ihmehousuja". Mitkähän ne sellaiset ovat?

Jos haluat ruosteongelmia, osta käytetty BMW. Jos haluat vielä pahempia ruosteongelmia, osta käytetty Mazda 6. Valitettavasti siitä otetut kuvat jäivät kameraan, joka jäi Helsinkiin. 

Joukko mielenosoittajia - poliisi tarkkailee, onko joukossa kettutyttöjä. 

Taitavat olla susityttöjä. 

Tämä kuva ei esittelyä kaipaa.

Suuri osa kuvista jäi kameraan, joka jäi Helsinkiin, joten tässä on matkan "anti" tällä kertaa.