Yllättävä koulukeikka

Seuraava teksti on kopioitu päiväkirjasta. Paikkojen ja ihmisten nimet on muutettu. Päiväkirjan tekstistä on jätetty pois aiheeseen liittymättömiä osia. Muutama on säilytetty mukana yleisen tunnelman kuvaamiseksi.  


torstai 19.11.

Aamulla minulle soitettiin yllättäen työvoimatoimistosta ja sanottiin, että olisi tilapäinen kouluavustajan paikka Kalliolahden koululla. Minun käskettiin soittaa opettaja Maija Matoselle. Niinpä soitin ja sain tietää, että voisin aloittaa työt vaikka heti. Onnistuin kuitenkin siirtämään työhön menon huomisaamuksi, sillä lähteminen aivan yhtäkkiä työpaikalle aamiaispöydästä seitsemän vuoden työttömyyden jälkeen olisi ollut vähän liian rajua. Olihan siihen nyt vähän valmistauduttava.

Illalla Seija leikkasi tukkani, sillä minun piti olla "siisti", kun menen työhön. En jaksanut paljon edes vastustella, sillä suhtauduin työhön menoon niin apaattisesti, että asioilla ei ollut suurta väliä. Kävimme saunassa.

Eniten tohkeissaan huomisesta työhön lähdöstäni ovat olleet Seija ja Laura. Laura kysyi puhelimessa, eikö minua yhtään jännitä mennä töihin. Se itse olisi ainakin ihan hermona. Sanoin, että eipä paljon jännitä, ja en todellakaan pahemmin miettinyt asiaa päivän mittaan. Ajattelin, että nyt eletään tätä hetkeä, eikä ole mitään syytä pilata sitä huomisesta huolehtimisella. Kunpa pystyisinkin aina olemaan näin rauhallinen.

Tuo viimeinen lause tuntuu itse asiassa vitsiltä minun kirjoittamanani. Siinä määrin kaikkea muuta kuin rauhallinen olen nimittäin viime aikoina ollut. Minähän olen jatkuvan jännityksen vallassa elävä, työ- ja toimintakyvytön ihmisraunio - jos aivan rehellisiä ollaan. Olen ollut sitä oikeastaan koko 90-luvun ajan aina konkurssista lähtien. Vuosien varrella olotilani on vaihdellut vuoroin murhaavan stressin ja tavallisen perusjännittyneisyyden välillä. Huonoimmillani olen ollut pelkkä vapiseva hermoraunio, joka ei kykene tekemään yhtään mitään, ja parhaimmillani olen ollut johonkin pikkupuuhailuun juuri ja juuri kykenevä hermonsa menettänyt ihminen. Rauhallinen ja levollinen en ole ollut kuin hetkellisesti jonkin pillerin avulla.

perjantai 20.11.

Rauhallisuuteni ei kestänyt aivan viime hetkiin saakka, vaan valvoskelin aamuyöllä kelloani tuijotellen. Aina, kun on jokin pakollinen herääminen, toimin näin. Haluan varmistaa kellosta, onko minulla vielä aikaa nukkua. Jos heräämisaikaan on viisi minuuttia, nukkumista on turha enää yrittää.

Ajelin Kalliolahden koululle puoli yhdeksäksi. Uuden homman aloittaminen oli tietysti aavistuksen verran jännittävää, mutta tietyssä mielessä myös masentavaa. Mietin, että näin alasko olen todella vajonnut: kunnan työllisyystöihin, josta saan lähinnä nimellistä palkkaa. En voinut olla vertaamatta itseäni paikalla olleisiin opettajiin. Vaikka olen opiskellut suunnilleen yhtä monta vuotta kuin hekin, ja vaikka vietän koululla saman tuntimäärän kuin hekin - tai jopa enemmän - he saavat todennäköisesti ainakin kolme kertaa suurempaa palkkaa kuin minä. Minun arvoni ihmisenä ei ole siis kuin kolmasosa heidän arvostaan.

Miksi? Onko yhden peruskoulunopettajan työpanos kunnalle todellakin samanarvoinen kuin olisi kolmen minunlaiseni yhteiskuntatieteiden maisterin työpanos? No, kai se niin on.

Otan tämän työn väliaikaisena haasteena. Huolimatta vähäisestä palkasta ja vähäisestä arvostuksesta, tämä on kuitenkin edes jonkinlaista työtä, ja se saa pakostakin ajatukseni edes hetkeksi pois näistä iänikuisista masentavista ja ahdistavista pohdinnoistani. Työ on siis jonkinlaista henkistä terapiaa. Ja sitähän minä tarvitsen.

Ja. Jos onnistun saamaan edes hieman lisää rahaa nykyiseen työttömyyskorvaukseeni verrattuna, haluan ostaa tietokoneeseen uuden kovalevyn. Ja ehkä jotain muutakin. Minulla vain on yleensä raha-asioissa niin huono tuuri, että samalla kun tuloni kasvavat, kasvavat sataprosenttisen varmasti myös menoni. Enkä tarkoita rahan tuhlaamista vaan yllättäviä uusia menoja. Siis yllättäviä remonttilaskuja ja muuta sellaista. Potentiaalisia remonttilaskuja (tietokone, auto jne.) on tälläkin hetkellä odottamassa vaikka kuinka paljon. Koko elämänihän on oikeastaan pelkkää remontoimista, eikö vain.

Postitin muuten aamulla koululle lähtiessäni pari kirjettä, jotka kirjoittelin viikon aikana. Käytin niihin aivan kohtuuttomasti aikaani, siihen nähden, että asialla ei ole mitään merkitystä, ja kyseiset kirjeet päätyvät todennäköisesti roskikseen. Minulla vain oli pakkomielle kirjoittaa. Lähetin kirjeet parille tyypille, jotka ovat kirjoitelleet Hesarissa jotain liikennepoliittista natsipropagandaansa.

Pääsin sieltä koululta jo yhden aikoihin iltapäivällä, joten ensimmäinen työpäiväni kesti vain neljä ja puoli tuntia. Kauhistelin, miten oikein jaksan kokonaisen päivän, kun nuo muutama tuntikin olivat jo kuin ikuisuus.

maanantai 23.11.

Ajelin taas "hommiin" sinne Kalliolahden koululle. Työaikani alkaa klo. 8.30 ja loppuu 15.30 (noin klo. 15.20).

tiistai 24.11.

Ajelin taas hommiin, tällä kertaa kahdeksaksi. Paikalle saapui joku työnohjaaja, jonka jorinoita minäkin kuuntelin. Varttia vaille yhdeksältä lähdin koululaisporukan kanssa taksilla (Volkswagen pikkubussi) hammaslääkärireissulle. Vahdin, etteivät tyypit riehuisi.

Oppilaat lähtivät yhden paikkeilla, joten sen jälkeen iltapäivällä hommanani oli Office-paketin asentaminen erääseen tietokoneeseen. Paikalla oli myös erityisopettaja "Raposen Matti", jota luulin aluksi joksikin tietokonetyypiksi, koska se hääräili kannettavan mikron kanssa. Kyselin siltä vaikka mitä tietokoneisiin liittyviä kysymyksiä, ja ihmettelin, miksi se vastaili vähän epävarmasti. Onpas vaatimaton tietokone-expertti, ajattelin.

Asentaessani Office-pakettia paikalleen, mieleeni tuli "idea", jonka avulla ohjelmayhtiö voisi varmistaa, että tietokoneohjelman voi asentaa vain yhteen ainoaan koneeseen, niin kuin sopimusehdoissa mainitaan. Ohjelma kysyisi asennettaessa tietokoneen prosessorin "sarjanumeroa", ja tavallaan tartuttaisi kaikki ohjelmalevykkeet tällä numerolla sellaisiksi, että ohjelmaa tai sen osia ei voisi enää syöttää koneeseen, jossa on eri sarjanumero, eikä käyttää tällaisessa koneessa. Mainitsin tästä ideastani jollekin - taisi olla juuri tuo Raposen Matti - ja sain kuulla, että tällainen systeemihän on jo olemassa.

Joten tämä neroudestani, ja samalla osoituksena siitä, että elän tietokoneasioissa pahasti eilispäivän maailmassa.

Tuossa systeemissä muuten pitäisi olla myös sellainen varmistus, että jo pelkkä levykkeen kopioiminen jossakin tietokoneessa saastuttaisi alkuperäiset sekä kopiolevykkeet kopioimisessa käytetyn koneen sarjanumerolla. Ohjelman lataaminen taas keskeytyisi, jos levykkeen kirjoitussuojaus on päällä, eikä levykkeelle voi tartuttaa sarjanumeroa.

Mutta kuten sanottu, ehkä edellä mainittu systeemi onkin olemassa.

keskiviikko 25.11.

Postitin hommiin lähtiessäni erään Asko Pekkasen kirjeen. Tällä kertaa paikalle saapui sijaisopettajaksi viime vuoden ylioppilas Jarkko Takkunen.

Iltapäivällä yritin taas asentaa Office-ohjelmaa tietokoneisiin, mutta homma ei onnistunut. Ohjelman voi asentaa vain yhteen koneeseen.

En mahda sille mitään, mutta koin jotenkin masentavana ja alentavana sen, että jouduin olemaan kouluavustajana luokalla, jota opettaa viime kevään ylioppilas. Koen itseni mitään tajuamattomaksi idiootiksi yli-ihmisten maailmassa, ja pohdin, onko seuraava "työpaikkani" mahdollisesti jokin kehitysvammaisten työkeskus. Miten muutenkaan voisi käydä, jos työurani jatkaa nykyistä suuntaansa?

Vajosin päivän mittaan itseinhoon ja masennukseen.

Olen ollut jo monta päivää nykyisessä hommassani, enkä tajua koko koulusysteemistä paljon mitään. Aina kun luulen tietäväni, ketkä oppilaista ovat ykkös-, kakkos-, kolmas- tai nelosluokkalaisia, kuvio meneekin uusiksi, ja minun on ruvettava miettimään, ketkä oikein ovat ykkös-, kakkos-, kolmos- ja nelosluokkalaisia. Ja mitä ja millä logiikalla kullekin luokalle opetetaan - se on vielä hämärämpää. Oma lapsuuteni koulu ja Kalliolahden koulu eroavat toisistaan kuin tiukasti organisoitu armeija ja kettutyttöjen Jekku-leiri. En ole koskaan ollut oppilaana luokalla, jolla olisi useamman kuin yhden luokan oppilaita. Kaikki, mitä opettaja opetti, koski aina kaikkia.

torstai 26.11.

Ennen hommiin lähtöäni käväisin hieman omilla asioillani. Sen jälkeen lueskelin vielä hetken lehteä ja ajelin Kalliolahteen. Tällä kertaa koululla ei ollut lainkaan oikeita opettajia vaan ainoastaan kouluavustajasta sijaiseksi ylennetty Anna Takkunen (jonka nimen selville saamiseen - vaikka tyyppi oli esitelty minulle ja mainittu nimeltäkin - minulta meni päiviä) ja Jarkko Takkunen. Samasta sukunimestään huolimatta tyypit eivät liene sukua toisilleen.

Koulu loppui yhdeltä. Pari poikaa tuli kyydissäni jonkin matkaa. Olin tällä kertaa liikkeellä Peugeotilla. Edellisinä päivinä olen ollut Micralla ja Peugeotilla vuoronperään.

maanantai 30.11.

Yöuneni jäi vaatimattomaksi, mutta en sentään nukahtanut hommissa. Päivä kului ilman sen kummempia. Olen ollut nyt hommissa reilun viikon, eikä minua ole vielä pahemmin haukuttu. Milloinkahan haukut tulevat? Tottahan nimittäin varsin pian teen kamalia virheitä. Niinhän olen aina ja joka paikassa tehnyt. Ehkä olen jo tehnyt, mutta ne eivät ole kehdanneet vielä haukkua, koska olen niin "uusi".

Olen jo pitkään miettinyt, että lopetan nykytyyppisen päiväkirjan pitämisen vuodenvaihteessa, koska silloin tätä tulee 10 vuotta täyteen. Minua kuitenkin jotenkin kammottaa tehdä mitään tällaisia ratkaisuja kuin päiväkirjan aloittaminen tai lopettaminen, sillä kun 10 vuotta sitten aloitin tämän päiväkirjan, valloilleen pääsivät kauhut, joita en ollut villeimmässä mielikuvituksessanikaan osannut kuvitella. Olin elänyt siihen asti kuin pumpulissa, enkä tiennyt aloittavani kauhukokemusten kirjaa kirjoittaessani ensimmäiset viattomat sanat vihkooni. Ehkä siis "lopetan" tämän päiväkirjani jotenkin vähitellen ja pehmeästi, jotta mitään uutta lukua kauhukokemuksissani ei vain alkaisi. Kirjoittamista sinänsä en suunnittele lopettavani. Sen painopiste vain voisi vähitellen muuttua mielenkiintoisemmaksi.

Laura muuten ilmoitti puhelimessa, että sen "elinikäinen" suuttuminen minulle ei olekaan enää voimassa. Se oli vain närkästynyt, kun arvostelin sitä joistakin epäkohdista (mielestäni varsin lievästi tyyliin: mitä mehua tähän pöydälle on kaatunut? tai: jos täällä nyt on siivottu, niin millaistahan täällä mahtoi olla silloin, kun täällä ei vielä ollut siivottu?). No, lupasin olla arvostelematta.

tiistai 1.12.

Ajelin taas hommiin. Jouduin värjöttelemään ulkona enemmän kuin olin kuvitellut. Koplat mm. kävivät luistelemassa, ja olin mukana. Aurailin luistinrataa, mikä ei ollut lainkaan hassumpi komennus, sillä se auttoi pysymään lämpimänä.

Pääsin pois jo yhden jälkeen, sillä lähdin viemään erästä hampaansa kolhinutta poikaa hammaslääkäriin.

Liimailin kenkiäni. Olen joutunut olemaan hommissa aivan älyttömillä vanhoilla vaaleilla kesäkengillä, koska minulla ei ole muita, eikä ole rahaa ostaakaan muita.

keskiviikko 2.12.

Ajelin taas hommiin. Keli oli vesisateinen. Koululla vieraili "neuvola-täti", ja käytin ruokatunnin aikana tilaisuutta hyväkseni ja kopioin salaa sen näkötestaustaulun valokopiokoneella. Piilotin valokopiot hyllyyn erääseen paperipinoon. En pystynyt salakuljettamaan papereita pois koulun loputtua, sillä opettaja-Maija viipyi niin kauan paikalla. Se jutteli kanssani ja oli osan aikaa jo puoliksi ulkovaatteisiin pukeutuneena mutta ei lähtenyt koululta ennen minua. Niinpä lähdin ajelemaan ja odotin auton kanssa eräässä risteyksessä hetken, kunnes opettaja ajaisi ohi, ja voisin palata koululle. Luovuin kuitenkin suunnitelmasta, sillä pelkäsin, että joku voisi nähdä minut kyttäämässä autossani ja homma herättäisi epäluuloja. Siinä oli jokin talo aivan lähellä.

Toivoin, että paperit olisivat tallella huomenna, ja voisin napata ne. Olen vuosien ajan toivonut saavani jostakin oman E-taulun, ja olen todella harmissani, jos sen saaminen nyt epäonnistuu.

torstai 3.12.

Ajelin jälleen koululle. Jouduin odottelemaan viitisentoista minuuttia koulun pihalla ennen kuin opettajat saapuivat. Niillä oli mikrofonin jalkoja ja muuta kamaa mukanaan.

Operaatio E-taulu alkoi mennä jo painajaisen puolelle. Kyttäsin tilaisuutta ottaakseni paperit piilopaikastaan, mutta sopivaa tilaisuutta ei tullut. Jossakin vaiheessa huomasin, että koko paperipinkka oli nostettu hyllystä opettajanhuoneen "sängyn" päälle. Menin aivan paniikkiin, sillä pelkäsin, että tyypit löytävät valokopioni alkaessaan selata pinossa olevia esitteitä ja lehtiä. Yritin epätoivoisesti keksiä tilaisuutta napata paperit pinosta heti kun mahdollista. Kun tilaisuus tuli, ja menin opettajanhuoneeseen, totesin, että pino olikin nostettu takaisin hyllyyn, eikä valokopioitani ilmeisesti ollut huomattu. Onnistuin nappamaan paperit pinosta ja piilottamaan ne valokopiokoneen alle. Ruokatunnin aikana onnistuin vihdoin salakuljettamaan kopiot takkini sisässä autoon. Huokaisin helpotuksesta, kun piina vihdoin oli ohitse.

Muuten päivä meni tavanomaisia latujaan, paitsi että eräs poika nahisteli aamulla kaverinsa kanssa, ja minut määrättiin seuraaville välitunneille tyypin henkilökohtaiseksi "vartijaksi". Tapaus oli täysin mitätön, ja minua siis tavallaan rangaistiin parin kymmenvuotiaan välienselvittelystä. Jos vertaan asetelmaa omaan kouluaikaani, niin ero on melkoinen. Siihen aikaan oppilaat saivat tehdä vaikka murhia välitunneilla, eivätkä opettajat reagoineet mitenkään. Olisivatpa koulut tuolloinkin olleet näin turvallisia - olisin säästynyt monelta ikävyydeltä. Minähän nimittäin olin vuosien ajan koulukiusaamisen uhri siinä määrin, että ansaitsisin oppiarvon "koulukiusaamisen professori" tai jotain vastaavaa.

Iltapäivällä kähisin kämpillä Jessen läksyjä vahtimassa. Illalla käväisin kirjastossa vilkaisemassa Tuulilasi-lehteä. Joku kirjoitti lehden yleisönosastossa hieman minua näkemyksiäni myötäilevän mielipiteen, johon oli ilmeisesti tullut innoitus samasta Hesarin propagandajutusta, jonka johdosta minäkin kirjoitin pari pitkää kirjettä eräille liikennefasisteille (joista toisen nimi mainittiinkin tuossa tyypin jutussa). Haluaisin lähettää kopion kirjeestäni tälle Tuulilasin kirjoittajalle. Painoin tyypin nimen mieleeni.

perjantai 4.12.

Nyt olen ollut kaksi viikkoa hommissa, ja tänään tulivat jo ensimmäiset peitellyt haukut opettajalta. Onneksi ne tulivat yhteisesti minulle ja toiselle kouluavustajalle. Emme olleet saaneet oppilaita pysymään tarpeeksi hiljaa eilen iltapäivällä musiikin kuuntelun aikana.

Kuka typerys kertoi tämän opettajalle? Ei kai toinen kouluavustaja itse?

Eilen, kun sitä musiikkia kuunneltiin, mietin jo silloin, että hommasta ei tule mitään. Vivaldin vuodenajat eivät millään voi olla kovin nautinnollinen kuuntelukokemus, kun yksi häirikköoppilas huutelee sekaan omia mölyjään. Ja jos se ei ole miellyttävä kuuntelukokemus, mitä motivaatiota muillakaan oppilailla olisi olla hiljaa paikallaan. Mietin, että jos levy vaihdettaisiin johonkin kovempaan kamaan, esimerkiksi Deep Purplen -musiikkiin, kopla istuisi keskittyneenä sitä kuuntelemassa. Vivaldihan on tunnelmamusiikkia - se oli vain väärää siihen tunnelmaan.

Miksi en itse tehnyt mitään järjestyksen palauttamiseksi, johtuu siitä, että en tiennyt miten paljon "vapauksia" oppilaat yleensä saivat nauttia musiikkia kuunnellessaan. Tyypithän makailivat opettajan luvalla tyynyillään lattialla. Kuinka paikallaan ja hiljaa heidän olisi pitänyt olla?

Illalla katselimme televisiosta elokuvia. Viimeistä filmiä katsoessani toinen silmälasini lasi putosi yhtäkkiä pois. Lasi löytyi mutta ruuvia ei.

En löytänyt kadonnutta silmälasien ruuvia, joten jouduin irrottamaan varaosanruuvin vanhoista aurinkolaseista. Ne on ostettu kauan sitten, ja niiden hinta taisi olla jotain 96 markkaa tai niillä paikkeilla. Se oli kova hinta aurinkolaseista tuohon aikaan. Kaiken huipuksi toisessa lasissa (muovissa) oli pienehkö valuvika juuri näkökentässä.

maanantai 7.12.

Jälleen hommiin. Tällä kertaa jouduin yksin vahtimaan luokkaa yli puoleen päivään asti, sillä Maija Matonen ja Anna Takkunen olivat Joensuussa jossakin palaverissa. Tämä "opettajana" olemiseni sujui varsin asiallisesti, vaikka oppikirjassa olevat matematiikan jutut tuntuivat jopa minusta tylsästi ja epäselvästi esitetyiltä. Niihin on hankala saada motivoitua oppilaita. Olen monesti suunnitellut julkaisevani oman matematiikan kirjan, "Matematiikkaa idiooteille", sillä vain idiootti osaa opettaa matematiikkaa idiooteille. Matematiikan opettajat ovat maailman huonoimpia matematiikan opettajia.

Opettaja Mikko piti 3-6 luokkien oppilaille aamulla jonkinlaisen kuripalaverin toisessa rakennuksessa. Oppilaat olivat kirjoitelleet välituntivihkoihinsa sopimattomia. Prosessi lähti liikkeelle minun tarkkailustani ja havainnoistani viime viikolla, vaikka en tuolloin kuvitellutkaan asiasta nousevan minkäänlaista hälyä. Kysäisinpähän vain ohimennen Maija Matoselta, että mitä ne sellaiset vihkot ovat, ja totesin samalla, että polkien keskinäinen kähinä ja riitely välitunnilla tuntuu jotenkin pyörivän näiden vihkojen ympärillä. Kun opettajat sitten tutkivat näitä vihkoja, monet niistä sisälsivät tyylipuhtaita "vessanseinäkirjoitelmia" ja -kuvia. Jostakin syystä en ole erityisen yllättänyt. Minulle tästä projektista on se harmi, että joudun keskiviikkona iltatöihin. Silloin järjestetään ylimääräinen vanhempainilta tästä aiheesta. Olisi kai pitänyt pitää suu kiinni viime viikolla.

tiistai 8.12.

Jälleen hommiin. Ja hommista pois. Kun pitkästä aikaa saan päivittäin oikeata ruokaa koululla, sitä tulee mässättyä vähän liikaa.

keskiviikko 9.12.

Jälleen hommiin. Tällä kertaa jouduin vielä illalla uudelleen koululle, nimittäin vanhempainiltaan. Loikoilin iltapäivällä puolisen tuntia tai tunnin ennen vanhempainiltaan lähtöä. Tällainen ylenmääräinen "työnteko" alkaa nimittäin jo rasittaa. Kyttäilin tilaisuuden loputtua piparkakkulaatikkoa napatakseni edes yhden piparkakun siitä, mutta opettaja Maija pani piparit pois. Olisin saanut niitä sekä pullaa tilaisuuden alussa kahvin kanssa, mutta koska kieltäydyin kahvista, oletettiin minun kieltäytyvän herkuistakin. Hommissa olin Micralla, vanhempainillassa Peugeotilla. Peugeotin jäähdytyskenno vuotaa niin sietämättömästi, että autossa leijuu pahanhajuinen sumupilvi.

Koulutouhu vei oikeastaan koko päivän niin tarkkaan, että mihinkään muuhun ei jäänyt aikaa eikä energiaa. Jotain Lockerbie-dokua ehdin tuijotella TV:stä.

torstai 10.12.

Hoh, hoijaa. Tuo koulu alkaa tylsyydessään jo tympäistä. Opettajatkin tuntuivat olevan jotenkin kärttyisiä ja oppilaat riehuisia. "Polttakaa vaikka koko koulu", opettaja-Mikko sanoi oppilaille luokassa ja "en välitä vaikka tulisi ruumiita" jalkapallokentällä. Viimemainitun kommentin syynä oli tuskastuminen oppilaiden sekavaan riitaisaan jalkapallon pelaamiseen.

Edellinen opettaja, joku Hannu (Lato-Hollila), oli viety lopulta hullujenhuoneeseen sen jälkeen kun se oli käynyt häiriköivien oppilaiden kimppuun. Tuo Mikko ei taida olla vielä siinä pisteessä, mutta kuka tietää, mitä myöhemmin tapahtuu. Jos minä olisin opettaja, ottaisin hommat rennommin. En yrittäisi väkivängällä tehdä oppilaista kilttejä ja kuuliaisia ihmisiä, kunhan vain saisin säädetyn määrän oppia taottua niiden kalloon. Jos asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita, hulluksihan siinä tulee. Minulle riittäisi, että en saisi potkuja opettajanhommastani. Tätä ei pidä tulkita siten, että olisin välinpitämätön oppilaista; päinvastoin minusta olisi todella mielenkiintoinen ja haastava projekti saada jotkut ns. toivottomat tapaukset oppimaan asioita, joita he eivät nykyopetuksella opi. Olen sitä mieltä, että heikkolahjaisetkin pystyvät oppimaan uskomattoman paljon, kunhan opetus vain on oikeanlaista. Joku englantilainen kehitysvammainen esimerkiksi puhua paukuttaa aivan kelvollista englantia - miksei jokainen suomalainen normaalilapsi muka pystyisi sitä oppimaan? Onhan hän jossakin vaiheessa oppinut suomenkielenkin.

Jo tämän kolmiviikkoisen koulukokemukseni aikana olen havainnut sen, että jos opetus on tylsää, eikä opetettavista tai kysyttävistä asioista ymmärrä mitään, riehuminen on ainoa odotettavissa oleva reaktio.

Oppikirjat voisivat olla paljon parempia kuin mitä ne ovat. Matematiikan tehtävien ohjeet esimerkiksi ovat mielipuolisen sekavia ja epäselviä. Minäkään en ymmärrä monia neljäsluokkalaisten tehtäviä, siis niiden juonta ja ideaa, eli mitä kirjan tekijä oikeastaan haluaa oppilaiden tekevän. Sanalliset ohjeet ja piirrokset ovat epätarkkoja, ja ne pitää osata tulkita. Tulkitsemiseen tarvittaisiin tietoa, joka vasta opetetaan tehtävän myötä. Sama epämääräisyys pätee jossakin määrin muihinkin aineisiin. Tänään järjestetystä musiikin kokeestakaan tuskin olisin saanut hyväksyttyä tulosta tai missään tapauksessa en ainakaan hyvää. Useimmat oppilaat eivät tajunneet hölynpölyä koko jutusta.

Maija-opettaja oli pois iltapäivän, ja jouduin olemaan jonkin verran yksin oppilaiden kanssa. Minusta ei ole kurinpitäjäksi... olen kai sen veran kapinahenkinen itsekin. Jos olisin opettaja, rikkoisin varmaan kaikkia mahdollisia kasvatustieteiden periaatteita. Silti uskon, että saisin oppilaat oppimaan sen minkä tavoitteet vaativat.

Haluaisin osata soittaa nuoteista. Minua masentaa katsella kuinka jotkut 10-11 -vuotiaat soittelevat nuoteista kappaleita, jotka sinänsä olisivat helppoja minun soittaa, kun otetaan huomioon sorminäppäryyteni ja "soittotaitoni". En haluaisi aloittaa soiton opettelemista 5-vuotiaiden "satu meni saunaan" -tasolta, kun voisin saman tien soittaa minkä tahansa tavallisen iskelmä- ym. kappaleen tuosta noin vain katsomalla mallia, miten se soitetaan. Epämusikaalisena en osaa soittaa korvakuulolta, koska en osaa edes hyräillä useimpia kuulemiani kappaleita.

Olen keksinyt määritelmän minun kaltaisilleni: Monilahjattomuus. Hah, hah.

perjantai 11.12.

Ajelin jälleen hommiin. Tällä kertaa kaahasin kuin hullu ehtiäkseni edes suunnilleen puoli yhdeksäksi. Ehdinkin. Tällä kertaa kaikki muut tyypit olivat jo paikalla tekemässä joitakin käsitöitä. Milloin ne olivat tästä sopineet? Joinakin aamuina olen saanut värjötellä jopa 15 minuuttia kylmällä pihalla ennen kuin ensimmäinen tyyppi on tullut hommiin ja avannut koulun ovet. Eräänä kylmänä aamuna oppilaat olivat pyytäneet talonmiestä avaamaan toisen rakennuksen oven, jotta he pääsisivät lämmittelemään. Kun tietäisin etukäteen, minä aamuina opettajat saapuivat myöhään, minun ei tarvitsisi turhaan ryyhäillä kovaa.

Päivä sujui tavanomaisesti. Olin suuren osan ajasta opettajanhuoneessa erään oppilaan seurassa, kun hän teki eläintunnistustehtävää, jonka muut olivat tehneet jo eilen. Päivä oli siis kannaltani helppo.

Aamulla, kun opettajat vielä moitiskelivat oppilaita eilisestä "jalkapallopelistä", keksin äkillisestä mielijohteesta muutamassa sekunnissa uuden tavan pelin järjestämiseksi. Esittelinkin ideani opettajille, ja Mikko pani sitä koskevan piirrokseni talteen ja lupasi kokeilla sitä seuraavalla kerralla. Ideana on jakaa oppilaat A, B, C ja D -joukkueisiin, joista kaksi pelaisi vuorollaan kummallakin puolella, ja maalin tultua osajakoja vaihdettaisiin seuraavasti: aluksi AB vastaan CD, ensimmäisen maalin jälkeen AC vastaan BD, seuraavan maalin jälkeen AD vastaan BC, seuraavan maalin jälkeen AB vastaan CD jne. Tuollaisessa pelissä pitäisi toteuttaa yhteistyötä aivan eri tavalla kuin kiinteissä joukkueissa. Tulisihan jokaisen maalin jälkeen joka toinen vastapuolen pelaajista omalle puolelle, ja joka toinen hetki sitten omalla puolella pelanneista muuttuisi vastustajiksi. Voittaja olisi se joukkue, joka parhaiten pystyisi sopeutumaan koko ajan muuttuvaan kokoonpanoon ja luomaan yhteishenkeä entisten ja tulevien vastustajien kanssa.

Mielenkiintoinen idea, vaikka itse sanonkin.

Lähdimme illalla viikonlopuksi Helsinkiin.

lauantai 12.12

Käväisin nostamassa tililtäni 800 markkaa, kun Milla ja Laura vielä nukkuivat. Tällä lyhyellä reissulla Helsinki taas näytti kasvonsa, joiden ihanuuden vuoksi kai koko Suomi vähitellen valuu asumaan pääkaupunkiseudulle. Ruskea loska suihkusi bussien renkaista, kun ne moottorit rääkyen kiihdyttivät pitkin Hämeentietä. Joku Hakaniemen torin asukeista syljeskeli ja röhi erään roskiksen ääressä muiden parveillessa metron sisäänkäynnin edessä. Lappuliisat raaputtivat lunta autojen ikkunoista ja kirjoittivat sakkojaan erääseen pysäköintiansaan joutuneille autoilijoille. Mikä tämä muu on kuin paratiisi? Tähän ihanuuteenhan tuhannet uudet ihmiset joka vuosi muuttavat asumaan.

Eniten minua ärsyttivät, kuinkas muuten, nuo punapukuiset paholais-Liisat. Paikka, jossa ne sakottivat oli yksi kaupungin monista pysäköintiansoista - huomasin sen itsekin vasta nyt. Kun autoilija ajaa parkkipaikalle, hän näkee kyltin, jossa lauantain kohdalla on tavanomainen merkintä (10-15), eli siinä saa pysäköidä aamulla ilmaiseksi kymmeneen saakka. Niinpä autoilija jättää autonsa yöksi siihen ja suunnittelee siirtävänsä sen pois ennen kymmentä aamulla. Kun hän sitten vähän ennen kymmentä saapuu autolleen, lappuliisat ovat jo sen kimpussa. Mitä ihmettä.... hän järkyttyy. Kyllä, keskellä parkkipaikkaa on huonosti havaittava vinossa oleva taulu, jossa on lukemat (9-15). Lappuliisat saavat sakottaa tämän kyltin torin puolelle pysäköityjä autoja jo ennen kymmentä. Eivätkä he varmasti jätä tätä tilaisuutta käyttämättä, onhan saalis yhtä varma kun kalastajan verkossa hyvällä apajalla.

Minua säälittävät ihmiset, jotka joutuvat kaupungin raa'an pysäköintihuijauksen kohteiksi. Tänäänkin yksi nainen tunki rahaa mittariin paikalla, jossa olisi saanut pysäköidä lauantaina ilmaiseksi. Minun teki mieleni neuvoa häntä, mutta en uskaltanut, sillä tällaiseen neuvoon sisältyy tavallaan myös toteamus, että "oletpa tyhmä kun et tuota itse huomaa". Niinpä tyyppi menetti rahojaan - eivätkä nämä kaupungille lahjoitetut markat tule auttamaan häntä silloin, kun häneltä jää yksikin markka maksamatta maksullisessa paikassa. Sakkoa tulee armotta. Siksi tuollainen turha maksaminen säälittääkin. Ihmiset ovat kuin pelokkaita lampaita armottoman teurastajan edessä. He tekevät kaikkensa välttääkseen julman rangaistuksen, ja silti he joutuvat rangaistuksi. Vai luulevatko lappuliisat, että autoilijat tahallaan jättävät autonsa sakkopaikoille? Joku harva miljonääri, autovaras tai juoppo voi niin tehdä, mutta suurin osa sakotetuista ei.

sunnuntai 13.12.

Iltapäivällä ajelimme Itäkeskukseen, jossa hiippailimme tavanomaiset hiippailumme eli tytöt kiertelivät Hennes & Mauritsilla ja Stockmannilla. Milla osti "Hennesiltä" 29 markalla T-paidan ja unohti ostoskassinsa muutamaa minuuttia myöhemmin Stockmannille hajuvesiä tutkiessaan. Kaiken huipuksi Laura hakkasi kylmäverisesti Millan autolle päästyämme rangaistukseksi "hidastelusta" kaupassa. Milla oli ostanut paidan rahoilla, jotka se sai suurella vaivalla keräämistään pulloista. Life is hard.

Illalla lähdimme ajelemaan kohti maaseutua. Laura jäi Helsinkiin itkemään ja uhkailemaan itsemurhalla. Palasin vielä autolta kämpille rauhoittelemaan sitä ennen kuin lähdimme.

maanantai 14.12.

Jälleen hommiin. Opettaja-Maija pani minut heti aamulla kirjoittamaan jotain tiedotetta oppilaiden vanhemmille ja katseli itse vierestä, kun epäröin oikeinkirjoituksessa ja tein kirjoitusvirheitä. Kirjoitin mm. sanan keskiviikko-iltana tavuviivalla, ja Maija huomautti, että tavuviivaa ei tule, koska sanat alkavat ja loppuvat eri vokaaleilla. Kyllähän minä tämän säännön tiedän. Kolmesta eri sanasta koostuva yhdyssana keskiviikkoiltana tuntuu vain jotenkin tukkoiselta ja vaikeasti luettavalta, erityisesti kun kaikkien muiden viikonpäivien kohdalla käytettäisiin tavuviivaa. Siis lauantai-iltana, perjantai-iltana jne. Minusta tuntuisi luontevalta ja loogiselta erottaa nimet ja lisämääreet aina tavuviivalla.

Korjatessani virhettäni totesin Maijalle, että juuri eilen pidin Lauralle esitelmän siitä, miten yhdyssanatestillä voitaisiin mitata ihmisten älykkyyttä ja sivistystasoa - ja nyt tässä itse teen virheitä. Yritin tällä tavoin puolustautua ja kääntää virheeni osittain vitsiksi - vaikka se harmittikin minua. Kouluympäristössä ei sallita virheitä, mikä on tietysti ymmärrettävää.

Illalla katselimme TV:stä James Bondia. Seijan määräyksestä lapset eivät katsoneet vaan valvoivat ja äkämöivät alakerrassa

tiistai 15.12.

Jälleen päivä "töissä". Tunnen itseni monesti aika tarpeettomaksi tuolla koulussa, ja kun tiedän olevani jokin Kelan tai kunnan toimesta työllistetty matalapalkkainen, hyödyttömyyden tunne entisestäänkin vahvistuu. Olen arvoton ihminen, jonka pelkästä säälistä ja työttömyyslukujen kaunistelemiseksi annetaan puuhailla jotain työn tapaista näennäisellä palkalla. Jos ei tällainen masenna niin ei mikään. Silti en sisimmässäni myönnä olevani huonompi kuin ihmiset keskimäärin. Elämäni on vain eri syistä ajautunut sivuraiteille, eivätkä näistä syistä vähäisimpiä ole konkurssi, kodista karkottaminen ja niitä seurannut pohjaton masennus.

Perimmäinen syy ongelmiini on ollut se, että en ole suostunut myöntämään itselleni ja hyväksymään ajatusta, että isäni todella tuhoaisi sukumme vuosisadan aikana keräämän omaisuuden. Jos olisin jo aikoinaan myöntänyt itselleni, että kaikki omaisuutemme ja kotimme tullaan menettämään, olisin voinut alkaa rakentaa omaa elämääni jossakin aivan muualla. Olen kuitenkin sen verran taistelija, että en suostunut rakentamaan elämääni totaalisen tuhon lähtökohdista vaan yritin estää isääni tuhoamasta kaikkea. Taisteluni kohtaloa vastaan on kuitenkin ollut turhaa, ja tässä taistelussa olen uhrannut oman elämänikin. Olin kuin saksalainen kenraali, joka tajusi maansa ajautuvan tuhoon Hitlerin johdolla ja yritti epätoivoisesti estää sitä tapahtumasta - itselleen tuhoisin seurauksin. Kenraalin olisi pitänyt lähteä ajoissa maanpakoon ja luoda itselleen uusi ura jossakin muussa maassa.

Menin illalla liikuntasalille katsoakseni Millan joulunäytelmää erityisluokkien oppilaille. Hölmöilin hetken aikaa täyden salin oviaukossa ja luikin ulos. Se siitä katsomisesta. Koska en voi osallistua huomenna Millan ja Jessen joulujuhlaan, aioin katsoa näytelmän nyt.

keskiviikko 16.12.

Taas hommiin. Päivä sujui joulujuhlia valmistellessa. Leikkelin kiiltopaperista joulutähtiä sekä tein yhden käpytontun. Niin ja tein kaikenlaista muutakin. Pääsin kämpille joskus yhden-kahden välillä.

Vaikka olenkin suvaitsevainen ja hyväksyn yksilölliset ratkaisut, jotkut asiat ärsyttävät minuakin. Jos joku liukasta keliä pelkäävä autoilija haluaa ajaa neljääkymppiä, niin mikäs siinä. Jos tuo tyyppi sen sijaan ajaa tuota neljääkymppiä keskellä tietä, niin että takaa tulevat eivät pääse ohi, ainakin minun suvaitsevaisuuteni joutuu koetukselle, varsinkin jos itselläni sattuu olemaan kiire. Tuollaisen auton perässä jouduin ajelemaan illalla koululle joulujuhlaan.

Sain illan juhlassa joulukortteja ja pari kukkaa. Jaetuista karamelleistä olin sen sijaan vähällä jäädä osattomaksi. "Tonttuina" toimineille oppilaille annettu ohje "jakakaa kaikille" ei jostakin syystä näyttänyt koskevan minua, ja kun Maija-opettaja myöhemmin jakeli loppuja karamelleja käytävässä seisoville, hänkin ohitti minut. Kun ihmeen kaupalla hän kuitenkin vielä palasi opettajanhuoneesta ja kysyi, olenko jo saanut karamellin - ilmeisesti olin tuijottanut ohitseni lipuvaa karamelliastiaa niin pitkään. "Kyllä" -sanan sisältänyt vastaus olisi tässä tilanteessa tarkoittanut, että olen saanut jo karamellejä enkä enää halua lisää. Toisaalta en uskaltanut sanoa myöskään sanaa "ei" karamelliastian äärellä vaan mumisin jotain epämääräistä kielteisenmyöntävää ja sain kuin sainkin yhden ihanan makuisen Fazer-Admiral -konvehtikaramellin. Aaah. Tärkeintä tässä ei kuitenkaan ollut karamelli vaan se, että en taas, ties monennenko kerran elämässäni, ainoana ihmisenä jäänyt osattomaksi jostakin, jota kaikki muut saavat.

torstai 17.12.

Tämä olikin sitten viimeinen työpäiväni näillä näkymin. Opettajat tosin vihjailivat, että voisin päästä/joutua jatkamaan hommia joululoman loputtua, mutta aika näyttää. En muuten vieläkään tiedä, mikä on palkkani.

Aamulla oli palaveri erään oppilaan asioissa, ja paikalla oli tyypin äiti sekä pari kasvatusneuvolan tyyppiä. Oppilaiden loukkaavat vihkokirjoitukset ovat ilmeisesti satuttaneet Maijaa tosi pahasti, sillä kun hän kertoi näistä vihkoista, hänen kaulansa muuttui kiihtymyksen vuoksi aivan läikikkääksi, ja hän ajautui pitämään pitkää esitelmää oppilaiden kurittomuudesta - kunnes kasvatusneuvolan tyyppi keskeytti hänen kiihkeän vuodatuksensa ja pyysi keskittymään itse asiaan eli neuvottelun kohteena olevaan oppilaaseen. Nöyryyttävää. Noin tunnin kuluessa läikät Maijan kaulasta olivat täysin hävinneet, joten ilmeisesti hän oli tuolloin jo rauhoittunut.

Opettaja-Maija kertoi tänään, että opettaja-Mikko on toiselta koulutukseltaan kalabiologi eli "kaksinkertainen maisteri". Tyyppi on vaihtanut ammattiaan. Koulunkäyntiavustaja-Anna puolestaan on miljoonassa työssä ollut merkonomi, joka on käynyt puolen vuoden koulunkäyntiavustajan kurssin. Näiden super-ihmisten keskellä tunnen itseni yhä vain surkeammaksi.

Vaikka kieriskelenkin itseinhossa, jotain kapinahenkeäkin minussa sentään on. Koulun ilmapiiri on ollut viimeiset pari viikkoa varsin kireä, ja opettajat ovat tuon tuostakin pitäneet oppilaille ankaria puhutteluja mielestäni lähes yhdentekevistä aiheista. Tänään oli taas yksi tuollainen saarna. Maija kiihkosi oppilaille, kuinka päteviä kasvattajia opettajat ovat, ja kuinka muilla ei ole varaa tulla heitä neuvomaan tai kyseenalaistamaan. Puheesta kuulsi ajatus, että oppilaat ovat ikään kuin jotakin materiaalia, josta huippukoulutetut opettajat suuressa neroudessaan luovat ihmisiä. Koulunsa päättävä oppilas on siis opettajansa kasvatuksen tulos.

Tässä vaiheessa minun olisi tehnyt mieli aloittaa oma vastapropaganda. En nimittäin koskaan voi hyväksyä näkemystä, että minä olisin joidenkin minua itkettäneiden opettajieni tuote. Minua korvasta repineet ja lattialle paiskanneet opettajatyrannit, kirjani seinään paiskanneet opettajasiat, minulle epäoikeudenmukaisia rangaistuksia määränneet... äsh en jaksa jatkaa opettajien kauheuksien selostamista (varsinkin kun Laura kurkkii olkani yli). No, joka tapauksessa nuo sadistit eivät ole kasvattaneet minua kuin korkeintaan huonoon ja katkeroituneeseen suuntaan.

Sen verran ärsyttävältä ja vanhanaikaiselta noiden opettajien kiihkoilu tuntui, että olisin halunnut yllyttää oppilaat kapinaan vallitsevaa keskitysleirikuria vastaan. Opettajat puhuvat "jengeistä" ja muusta vastaavasta edes tietämättä mitä sanoilla tarkoitetaan. Ei pari kolme poikaa leikkimässä koulun pihalla ole mikään jengi!

Maija ja Mikko näyttävät olevan todella loman tarpeessa. Sen verran näkyvää heidän ylireagointinsa asioihin on.