Muistoja työpaikan saamisesta joskus kauan sitten

torstai 19.11.

Aamulla minulle soitettiin yllättäen työvoimatoimistosta, että minulle olisi tilapäinen kouluavustajan paikka Matrianlahden koululla. Minun käskettiin soittaa opettaja Kaisa Hyvöselle. Niinpä soitin ja sain tietää, että voisin aloittaa työt vaikka heti. Onnistuin kuitenkin siirtämään työhön menon huomisaamuksi, sillä lähteminen aivan yhtäkkiä työpaikalle aamiaispöydästä seitsemän vuoden työttömyyden jälkeen olisi ollut vähän liian rajua. Olihan siihen nyt vähän valmistauduttava.

Olin oikeastaan koko päivän jotenkin sellaisessa luulossa, että tänään on keskiviikko. Olisin halunnut käydä kirjastossa lueskelemassa lehtiä, mutta luulin, että kirjasto on mennyt kiinni jo kolmelta. Ihmettelin, miksi siellä kuitenkin paloivat valot iltaan saakka, ja miksi virkailija istui pöytänsä ääressä. No, totta kai istui, koska oli torstai, ja kirjasto oli auki seitsemään. Voi minua typerystä.

Illalla Seija leikkasi tukkani, sillä minun piti olla "siisti", kun menen työhön. En jaksanut paljon edes vastustella, sillä suhtauduin työhön menoon niin apaattisesti, että asioilla ei ollut suurta väliä. Kävimme saunassa.

Eniten tohkeissaan huomisesta työhön lähdöstäni ovat olleet Seija ja Laura. Laura kysyi puhelimessa, eikö minua yhtään jännitä mennä töihin. Se itse olisi ainakin ihan hermona. Sanoin, että eipä paljon jännitä, ja en todellakaan pahemmin miettinyt koko asiaa päivän mittaan. Ajattelin, että nyt eletään tätä hetkeä, eikä ole mitään syytä pilata sitä huomisesta huolehtimisella. Kunpa pystyisinkin aina olemaan näin rauhallinen.

Tuo viimeinen lause tuntuu itse asiassa vitsiltä minun kirjoittamanani. Siinä määrin kaikkea muuta kuin rauhallinen olen nimittäin viime aikoina ollut. Minähän olen jatkuvan jännityksen vallassa elävä, työ- ja toimintakyvytön ihmisraunio - jos aivan rehellisiä ollaan. Olen ollut sitä oikeastaan koko 90-luvun ajan aina konkurssista lähtien. Vuosien varrella olotilani on vaihdellut vuoroin murhaavan stressin ja tavallisen perusjännittyneisyyden välillä. Huonoimmillani olen ollut pelkkä vapiseva hermoraunio, joka ei kykene tekemään yhtään mitään, ja parhaimmillani olen ollut johonkin pikkupuuhailuun juuri ja juuri kykenevä hermonsa menettänyt ihminen. Rauhallinen ja levollinen en ole ollut kuin hetkellisesti jonkin pillerin avulla.

perjantai 20.11.

Rauhallisuuteni ei kestänyt aivan viime hetkiin saakka, vaan valvoskelin aamuyöllä kelloani tuijotellen. Aina, kun on jokin pakollinen herääminen, minä toimin näin. Haluan varmistaa kellosta, onko minulla vielä aikaa nukkua. Jos heräämisaikaan on viisi minuuttia, nukkumista on turha enää yrittää.

Sängyssä kieriskellessäni, mieleeni palasivat tietysti myös vanhat Hoviniemi-kummitukset. Aloin miettiä Rutsen-Pedon anastamia huonekalujamme ja muuta omaisuuttamme. Kelasin näitä ajatuksia... ties monennenko kerran.

Ajelin Matrianlahden koululle puoli yhdeksäksi. Uuden homman aloittaminen oli tietysti aavistuksen verran jännittävää, mutta tietyssä mielessä myös masentavaa. Mietin, että näin alasko olen todella vajonnut: kunnan työllisyystöihin, josta saan lähinnä nimellistä palkkaa. En voinut olla vertaamatta itseäni paikalla olleisiin opettajiin. Vaikka olen opiskellut suunnilleen yhtä monta vuotta kuin hekin, ja vaikka vietän koululla saman tuntimäärän kuin hekin - tai jopa enemmän - he saavat todennäköisesti ainakin kolme kertaa suurempaa palkkaa kuin minä. Minun arvoni ihmisenä ei ole siis kuin kolmasosa heidän arvostaan.

Miksi? Onko yhden peruskoulunopettajan työpanos kunnalle todellakin samanarvoinen kuin olisi kolmen minunlaiseni yhteiskuntatieteiden maisterin työpanos? No, kai se niin on.

Otan tämän työn väliaikaisena haasteena. Huolimatta vähäisestä palkasta ja vähäisestä arvostuksesta, tämä on kuitenkin edes jonkinlaista työtä, ja se saa pakostakin ajatukseni edes hetkeksi pois näistä iänikuisista masentavista ja ahdistavista pohdinnoistani. Työ on siis jonkinlaista henkistä terapiaa. Ja sitähän minä tarvitsen.

Ja. Jos onnistun saamaan edes hieman lisää rahaa nykyiseen työttömyyskorvaukseeni verrattuna, haluan ostaa tietokoneeseen uuden kovalevyn. Ja ehkä jotain muutakin. Minulla vain on yleensä raha-asioissa niin huono tuuri, että samalla kun tuloni kasvavat, kasvavat sataprosenttisen varmasi myös menoni. Enkä tarkoita mitään tuhlausta vaan yllättäviä uusia menoja. Siis yllättäviä remonttilaskuja ja muuta sellaista. Potentiaalisia remonttilaskuja (tietokone, auto jne.) on tälläkin hetkellä odottamassa vaikka kuinka paljon. Koko elämänihän on oikeastaan pelkkää remontoimista, eikö vain.

Postitin muuten aamulla koululle lähtiessäni pari kirjettä, jotka kirjoittelin viikon aikana. Käytin niihin aivan kohtuuttomasti aikaani, siihen nähden, että asialla ei ole mitään merkitystä, ja kyseiset kirjeet päätyvät todennäköisesti roskikseen. Minulla vain oli pakkomielle kirjoittaa. Lähetin kirjeet parille tyypille, jotka ovat kirjoitelleet Hesarissa jotain liikennepoliittista natsipropagandaansa.

Pääsin sieltä koululta jo yhden aikoihin iltapäivällä, joten ensimmäinen työpäiväni kesti vain 4 tuntia. Kauhistelin, miten oikein jaksan kokonaisen päivän, kun nuo muutama tuntikin olivat jo kuin ikuisuus.

Iltapäivällä touhuilin kämpillä. Kävin Millan kanssa kirjastossa. Milla touhuili Internetissä. Minäkin pelasin pari jätkänsakkimatsia. Ekan voitin, toisen hävisin.

Teksti on sanasta sanaan päiväkirjastani. Ainoastaan nimet on muutettu. 
 

(P.S. Ostin kovalevyn ja asensin siihen Windows 95:n, minkä jälkeen hankin ensimmäisen internet-liittymämme.)