Liikenneturvallisuuden kehittyminen

Seuraavassa on otteita eräistä vanhoista kirjoituksistani, joita löysin "googlaamalla". Aihe on liikenneturvallisuuden kehittyminen Suomessa ja Itä-Euroopassa. 


Kirjoitus 1

Suomen maantieliikenteen "musta" vuosi oli 1972, jolloin liikenneonnettomuuksissa kuoli noin 1200 ihmistä. Tuohon aikaan isoimmille pääteille ei ollut säädetty ns. kattonopeutta, eli tässä mielessä voidaan puhua "rajoittamattomien nopeuksien ajasta". Taajamissa ja risteysalueilla sekä pienemmillä maanteillä oli kuitenkin nopeusrajoituksia kuten nykyisinkin, joten rajoittamattomuus koski vain joitakin tieosuuksia.

Vain pieni osa 1970-luvulla tapahtuneista kuolemaan johtaneista liikenneonnettomuuksista tapahtui nykyisiä sallittuja nopeuksia suuremmissa nopeuksissa, ja ainoastaan tällaisia onnettomuuksia myöhemmin säädetyt nopeusrajoitukset ovat voineet vähentää. Maanteiden keskinopeus ei tilastojen mukaan ole ollut 1970-luvun alussa sen suurempi kuin nykyisinkään. Nopeushajonta sen sijaan on ollut suurempi, ja nimenomaan nopeushajonnan vähentämiseksi kattonopeudet aikoinaan säädettiin. Tavoitteena oli vähentää ohituksia, joiden tiedettiin olevan yksi liikenteen riskitekijöistä.  

Suureen liikennekuolemien määrään 1970-luvun alussa oli paljon syitä. Seuraavassa muutamia. 

a) 1960-luvun loppuvuosina tapahtuneen suuren autoistumisen takia liikenteessä oli paljon kokemattomia kuljettajia.

b) Autojen määrä sekä teho ja huippunopeudet olivat kasvaneet paljon lyhyessä ajassa, eivätkä kuljettajat olleet vielä tottuneet autojen voimavaroihin.

Nuo kaksi tekijää olivat syy myös Itä-Euroopan liikennekuolemien räjähdysmäiseen kasvuun 1990-luvun alussa. Kun kommunismi romahti, autojen ja kuljettajien määrä lisääntyi huomattavasti, ja samaan aikaan entiset hitaat "itäautot" korvattiin kovaa kulkevilla länsimaisilla autoilla. Tämä kaikki johti vaarallisen ajotavan yleistymiseen. 

Vaarallinen ajo liikenteessä on siirtymäkauden ilmiö, joka vähenee ajan mittaan, kun liikennekulttuuri kehittyy. 

c) Autojen turvallisuustaso oli huono (huono törmäysturvallisuus, ei turvavöitä, huonot renkaat, huonot ajo-ominaisuudet)

Moni sellainen kolari, jonka jälkeen matkustajat nykyisin nousevat ulos autosta tarkastamaan auton vahinkoja ehkä vähän jotain särkyjä ja kipuja valitellen, olisi 1970-luvun alussa johtanut matkustajien vakavaan loukkaantumiseen tai kuolemaan. 

d) Liikennesuunnittelu oli huonoa

Myös taajamaliikenteessä ja kevyessä liikenteessä tapahtui 1970-luvun alussa nykyistä enemmän kuolemaan johtavia onnettomuuksia. Ne vähenivät, kun liikenneympäristöstä tehtiin turvallisempi. Pääteille säädetyillä "kattonopeuksilla" ei ole ollut vaikutusta näiden kuolemantapausten vähenemiseen eikä yleensäkään sellaisissa onnettomuuksissa tapahtuneiden kuolemankolareiden vähenemiseen, joissa ajonopeus on ollut "nykyistä tasoa" eli jotka eivät ole tapahtuneet suuressa nopeudessa.

Halusin tällä vain yrittää todistella, että toisin kuin monesti näkee väitettävän, liikennekuolemien putoaminen 1200:sta 350:een vuosien 1972-2009 välillä ei johdu pelkästään "rajoittamattomien nopeuksien" lopettamisesta, vaan myönteiseen kehitykseen on paljon erilaisia syitä. 

 

Kirjoitus 2

Itä-Euroopan maiden liikenneonnettomuustilastojen kaunistuminen johtuu

ehkä samasta syystä kuin Suomessa tapahtunut vastaava kehitys 1970-

luvulla. Taloudellisella taantumallakin voi tietysti olla osuutensa

asiaan.

Sosialismin vuosina Itä-Euroopan maissa oli vaatimaton autokanta niin

määrältään kuin laadultaankin. Entisen järjestelmän kaaduttua Itä-

Euroopan maihin virtasi miljoonittain länsimaissa valmistettuja

autoja, jotka olivat tehokkaampia ja nopeampia kuin Itä-Euroopan omat

automerkit. Autojen saatavuus parani myös oleellisesti, joten

maanteille ilmestyi paljon uusia kuljettajia. Tilanne oli hieman

samanlainen kuin Suomessa 1960-luvulla, jolloin autoistuminen oli

kiivainta.

Kun maanteille ilmestyy suuri määrä entistä tehokkaampia ja nopeampia

autoja ja samaan aikaan paljon uusia kokemattomia kuljettajia, se

näkyy väistämättä vakavien liikenneonnettomuuksien lisääntymisenä. Itä-

Saksan liikennekuolemien määrä esimerkiksi suorastaan räjähti kasvuun

ja lisäys oli prosenteissa sitä luokkaa, että tämän tyyppistä ilmiötä

ei esiinny normaalissa valtiossa. Myös muissa entisissä

kommunistimaissa tilanne oli samanlainen. Trabantien ja Ladojen

tilalle oli tullut Opeleita ja Audeja ja Mercedes-Benzejä sekä monia

muita länsimerkkejä. Vähäisen ajokokemuksen (varsinkin tällaisilla

autoilla) omaavat kuljettajat ajoivat vaarallisesti riskejä ottaen ja

monesti niitä edes tajuamatta. Kun vielä tieverkosto ja

liikennejärjestelyt olivat kommunistiajalta ja mitoitetut pienemmille

automäärille ja pienemmille nopeuksille, seuraukset olivat

katastrofaaliset. Maanteillä kuoli niin paljon ihmisiä, ettei

kehityksen suunta lopulta voinut olla muu kuin palaaminen normaalille

eli länsimaissa hyväksytylle tasolle. Maanteitä uusittiin, ja ihmiset

oppivat alkuhuuman jälkeen ajamaan "ihmisiksi". Tuoreiden kuljettajien

suhteellinen osuus pieneni, kun uusien ajokorttien suorittajien määrä

laski normaaliksi ja kuljettajille kertyi ajokokemusta. Tällainen

kehitys nähtiin myös Suomessa 1970-luvulla edellisen vuosikymmenien

autohuuman vaihduttua normaaliksi autokannan uusiutumiseksi (Suomen

tapauksessa, ja ehkä myös Itä-Euroopassa, autojen turvallisuustason

paraneminen vaikutti myös kehitykseen suotuisasti).

Mikä selittää Englannin ja eräiden muiden maiden hyvän kehityksen.

Luultavasti se, että näissä maissa on erityisen vanha

autoilukulttuuri, ja turvallisuuteen on aina kiinnitetty paljon

huomiota (Englannin tiejärjestelyt varoitustauluineen ovat

esimerkillisen hyvät). Nämä ovat ns. kypsän autoilukulttuurin maita,

joissa kansa on jo "oppinut ajamaan" pääosin järkevästi. Tähän

suuntaan ollaan muuallakin menossa, mutta se vie aikaa.

Terveisiä Nepalista

Missä oot?

- Nepalissa

- Lento kesti ehkä 4h ja lensin AirAsialla enkä millään nepalilaisella

- Tää on hotelli/hostelli josta mulla on oma huone ja ihan hyvältä vaikuttais

- Nepal on varmaan tosi hieno jos menis vuorille mut mulla ei varusteita mennä nii oon vaan pääkaupungissa

- Tää on aika jännän näkönen ja veikkaan et intia ois aika saman tyylinen

- Aikaero on 2h 45min edellä suomee

- Edelleen nepalissa

Mitäs oot puuhaillu

- En paljon mitään

- Perjantaina takas kuala lumpuriin

- Millon te meette takas suomeen

- Joo, tän hotellin netti on niin toivottoman hidas et puhumisesta ei tuu oikein mitään

- En oo jutellu kenenkään kans

- Siellä ravintolassa on suht ok netti

- Nepaliin tulee kahdenlaisia länsimaisia turisteja a) Hippejä jotka pukeutuu ku jotkut idiootit b) vuoristokiipeilijöitä ja extreme urheilijoita

- About 50/50

- Ja paikalliset ei osaa sanaakaan englantia joten puhumismahdollisuudet jää aika vähiin

- Ulkona käppäily on erittäin epämiellyttävää surkean ilmanlaadun, kuumuuden, autojen jatkuvan tööttäilyn ja paikallisten ihmisten töykeyden takia

- Siks en jaksa mennä ulos muuta ku syömään kerran pari päivässä

- Paikalliset ihmiset on täällä ihanku jotain 15v teinejä jotka vaan sikailee ja syleksii kaikkialle ja länsimainen turisti on niille ihan ilmaa jonka päältä voidaan kävellä

- Mut veikkaan et nepal ois ihan nätti paikka jos ois 10,000 euroo laittaa retkeilyvarusteisiin, oppaaseen ja matkustuslupiin et pääsis tuonne vuoristoon pois kaupungeista

- Mun budjetilla oon jumissa täällä koska kaikki maksaa ihan sairaita

- Kaupassakin vesipullo maksaa joka päivä eri verran riippuen tykkääkö myyjä turisteista vai ei

- Lento kualaan on perjantaina 15:15

- Meen taksilla täältä lentokentälle

- Joo, mä en ainakaan tuu tänne enään ikinä

- Ennemmin menee tiibetin kautta jos haluaa nähdä vuoristot

Säälittää, kun joudut kyhjöttelemään siellä vielä muutaman päivän.

- Joo :(

- On mulla jo kuvia kaikesta kurasta ja liasta mitä täällä näkyy

- Ei oikein oo mitään kuvaamisen arvoista

- Joo, mulla on joku minuutin video jossa näkyy liikenteen sairautta

Siellä on ehkä vähän kuin Intiassa? Joissakin osissa Intiaa?

- Joo, just tän takia en halua mennä intiaan

- Löytyy varmaan google mapsista ku laitat noi koordinaatit hakuun

27.720400215337378,

85.3123589605093

Olisiko siellä mitään kiinnostavia temppeleitä tai muita nähtävyyksiä järkevän matkan päässä?

- Ulkomaiset turistit joutuu maksamaan niihin sisäänpääsystä ihan ryöstö hinnat niin en viitsi edes yrittää.

- Oon katellu ne läpi netistä ja matkaoppaista

- Eri tyyppisiä spagettiannoksia ja pitsaa, niiden välillä oon vaihdellu

- Hinnat on turistille about samat ku suomessa

- Joo, supermarketissa ostan vettä ja leipää

-Maksaa joka päivä eri verran

Millaisia on asiakkaat (turisteja?)

- Joo kaikki turisteja koska tää on Thamelissa joka on se kathmandun kuuluisin turistialue

- Kadulla on kerjäläisiä ja huumekauppiaita

- Syömässä käyn joskus 18:00

Millainen on supermarket tasoltaan?

- Tosi surkee

- Huonompi ku x:n sale

Eli kuin x:n kämpän luona oleva valintatalo (jota x sanoo suomen huonoimmaksi kaupaksi)? Tai sinne päin?

- Vielä sitäki huonompi taitaa olla

- Mitään pakasteita tai kasviksia ei oo

- Käytännössä vaan juomia, karkkia, sipsejä, keksejä ja nuudeleita

- Jotain säilykkeitä tais olla

- Paikalliset ostaa pienistä tienvarsikojuista turistialueen ulkopuolelta

Turistiko ostaa "supermarketista"?

- Nii

- Edelleen vaan odottelen ja luen uutisia netistä

- Kävin syömässä ja kaupassa äsken

- Joku paikallinen sylkäs mun päälle ku olin tulossa takas hotellille

Törkeetä, tahallaanko?

- En tiiä

Millainen tyyppi?

- Joku intialaisen näkönen

Millainen sää siellä on, onko siellä lämmintä?

- Joo, puolipilvistä

- Mut nyt on jo pimeetä

- Istun hotellin parvekkeella ja kattelen liikennettä

Nappaa auringonlaskusta kuva.

- On niin pilvistä et ei paljon näy

- Ja ilma on niin saastuneen sakeeta et näkyvyys huono

Täällä Berliinissä on vähän tylsää, kun kaikissa paikoissa on jo aikaisemmin käyty.

- Voitte ostaa ruokaa ja limsaa talveks suomeen halvalla

Periaatteessa, mutta Berliinin reissuihin ja ulkomaanmatkoihin kuuluu, että rahat on vähissä.

- Juu

32 gb:n Sandisk muistikortti ”ultra”, luokka 10, maksaa 18,99 euroa. Verkkokaupassa hinta on 39,90 euroa.

- Malesiassa olis varmaan vielä halvemmalla

Muistoja työpaikan saamisesta joskus kauan sitten

torstai 19.11.

Aamulla minulle soitettiin yllättäen työvoimatoimistosta, että minulle olisi tilapäinen kouluavustajan paikka Matrianlahden koululla. Minun käskettiin soittaa opettaja Kaisa Hyvöselle. Niinpä soitin ja sain tietää, että voisin aloittaa työt vaikka heti. Onnistuin kuitenkin siirtämään työhön menon huomisaamuksi, sillä lähteminen aivan yhtäkkiä työpaikalle aamiaispöydästä seitsemän vuoden työttömyyden jälkeen olisi ollut vähän liian rajua. Olihan siihen nyt vähän valmistauduttava.

Olin oikeastaan koko päivän jotenkin sellaisessa luulossa, että tänään on keskiviikko. Olisin halunnut käydä kirjastossa lueskelemassa lehtiä, mutta luulin, että kirjasto on mennyt kiinni jo kolmelta. Ihmettelin, miksi siellä kuitenkin paloivat valot iltaan saakka, ja miksi virkailija istui pöytänsä ääressä. No, totta kai istui, koska oli torstai, ja kirjasto oli auki seitsemään. Voi minua typerystä.

Illalla Seija leikkasi tukkani, sillä minun piti olla "siisti", kun menen työhön. En jaksanut paljon edes vastustella, sillä suhtauduin työhön menoon niin apaattisesti, että asioilla ei ollut suurta väliä. Kävimme saunassa.

Eniten tohkeissaan huomisesta työhön lähdöstäni ovat olleet Seija ja Laura. Laura kysyi puhelimessa, eikö minua yhtään jännitä mennä töihin. Se itse olisi ainakin ihan hermona. Sanoin, että eipä paljon jännitä, ja en todellakaan pahemmin miettinyt koko asiaa päivän mittaan. Ajattelin, että nyt eletään tätä hetkeä, eikä ole mitään syytä pilata sitä huomisesta huolehtimisella. Kunpa pystyisinkin aina olemaan näin rauhallinen.

Tuo viimeinen lause tuntuu itse asiassa vitsiltä minun kirjoittamanani. Siinä määrin kaikkea muuta kuin rauhallinen olen nimittäin viime aikoina ollut. Minähän olen jatkuvan jännityksen vallassa elävä, työ- ja toimintakyvytön ihmisraunio - jos aivan rehellisiä ollaan. Olen ollut sitä oikeastaan koko 90-luvun ajan aina konkurssista lähtien. Vuosien varrella olotilani on vaihdellut vuoroin murhaavan stressin ja tavallisen perusjännittyneisyyden välillä. Huonoimmillani olen ollut pelkkä vapiseva hermoraunio, joka ei kykene tekemään yhtään mitään, ja parhaimmillani olen ollut johonkin pikkupuuhailuun juuri ja juuri kykenevä hermonsa menettänyt ihminen. Rauhallinen ja levollinen en ole ollut kuin hetkellisesti jonkin pillerin avulla.

perjantai 20.11.

Rauhallisuuteni ei kestänyt aivan viime hetkiin saakka, vaan valvoskelin aamuyöllä kelloani tuijotellen. Aina, kun on jokin pakollinen herääminen, minä toimin näin. Haluan varmistaa kellosta, onko minulla vielä aikaa nukkua. Jos heräämisaikaan on viisi minuuttia, nukkumista on turha enää yrittää.

Sängyssä kieriskellessäni, mieleeni palasivat tietysti myös vanhat Hoviniemi-kummitukset. Aloin miettiä Rutsen-Pedon anastamia huonekalujamme ja muuta omaisuuttamme. Kelasin näitä ajatuksia... ties monennenko kerran.

Ajelin Matrianlahden koululle puoli yhdeksäksi. Uuden homman aloittaminen oli tietysti aavistuksen verran jännittävää, mutta tietyssä mielessä myös masentavaa. Mietin, että näin alasko olen todella vajonnut: kunnan työllisyystöihin, josta saan lähinnä nimellistä palkkaa. En voinut olla vertaamatta itseäni paikalla olleisiin opettajiin. Vaikka olen opiskellut suunnilleen yhtä monta vuotta kuin hekin, ja vaikka vietän koululla saman tuntimäärän kuin hekin - tai jopa enemmän - he saavat todennäköisesti ainakin kolme kertaa suurempaa palkkaa kuin minä. Minun arvoni ihmisenä ei ole siis kuin kolmasosa heidän arvostaan.

Miksi? Onko yhden peruskoulunopettajan työpanos kunnalle todellakin samanarvoinen kuin olisi kolmen minunlaiseni yhteiskuntatieteiden maisterin työpanos? No, kai se niin on.

Otan tämän työn väliaikaisena haasteena. Huolimatta vähäisestä palkasta ja vähäisestä arvostuksesta, tämä on kuitenkin edes jonkinlaista työtä, ja se saa pakostakin ajatukseni edes hetkeksi pois näistä iänikuisista masentavista ja ahdistavista pohdinnoistani. Työ on siis jonkinlaista henkistä terapiaa. Ja sitähän minä tarvitsen.

Ja. Jos onnistun saamaan edes hieman lisää rahaa nykyiseen työttömyyskorvaukseeni verrattuna, haluan ostaa tietokoneeseen uuden kovalevyn. Ja ehkä jotain muutakin. Minulla vain on yleensä raha-asioissa niin huono tuuri, että samalla kun tuloni kasvavat, kasvavat sataprosenttisen varmasi myös menoni. Enkä tarkoita mitään tuhlausta vaan yllättäviä uusia menoja. Siis yllättäviä remonttilaskuja ja muuta sellaista. Potentiaalisia remonttilaskuja (tietokone, auto jne.) on tälläkin hetkellä odottamassa vaikka kuinka paljon. Koko elämänihän on oikeastaan pelkkää remontoimista, eikö vain.

Postitin muuten aamulla koululle lähtiessäni pari kirjettä, jotka kirjoittelin viikon aikana. Käytin niihin aivan kohtuuttomasti aikaani, siihen nähden, että asialla ei ole mitään merkitystä, ja kyseiset kirjeet päätyvät todennäköisesti roskikseen. Minulla vain oli pakkomielle kirjoittaa. Lähetin kirjeet parille tyypille, jotka ovat kirjoitelleet Hesarissa jotain liikennepoliittista natsipropagandaansa.

Pääsin sieltä koululta jo yhden aikoihin iltapäivällä, joten ensimmäinen työpäiväni kesti vain 4 tuntia. Kauhistelin, miten oikein jaksan kokonaisen päivän, kun nuo muutama tuntikin olivat jo kuin ikuisuus.

Iltapäivällä touhuilin kämpillä. Kävin Millan kanssa kirjastossa. Milla touhuili Internetissä. Minäkin pelasin pari jätkänsakkimatsia. Ekan voitin, toisen hävisin.

Teksti on sanasta sanaan päiväkirjastani. Ainoastaan nimet on muutettu. 
 

(P.S. Ostin kovalevyn ja asensin siihen Windows 95:n, minkä jälkeen hankin ensimmäisen internet-liittymämme.)

Juna-laiva-juna ja niin edelleen

Neljän päivän laivaristeily - köyhän miehen versio (= kaksi ilmaista "clubimatkaa" peräkkäin).
(kuvat saa tarvittaessa suuremmaksi klikkaamalla)

Ensiksi autolla asemalle (52 km).
Junalla Helsinkiin (4 tuntia 17 minuuttia).
Yö patjalla lattialla (nukuin harvinaisen pitkään).

Laivamatka kolmen hengen seurueessa Tukholmaan.

Matkalla keskustaan käynti kasvisravintolassa (Hermans Vegetariska Restaurang). Asiallinen ruoka, aika maustettu.

musta mies ja kirkko

Hiippailua keskustan kaupoissa ja vähän muuallakin. Lopuksi ostoksia ruokakaupassa.

Paluu Helsinkiin. Netti toimi laivan "peräsalongissa", mutta ei hytissä.

Ajan kuluttamista Helsingissä, jonka jälkeen uusi matka - tällä kerralla yksin. Tämä oli varsinainen "oma matka, ja se oli varattu ennen kuin ensimmäisestä oli tietoa, eikä sitä sitten raskinut peruakaan, koska mitä muutakaan olisin tehnyt.

Hytti samassa kerroksessa (piti olla C-luokassa, mutta olikin B-luokassa).

Kävely laivalta (vaikka ei ollut tarkoitus kilpailla, olin ensimmäinen laivan matkustaja, joka poistui ulos terminaalin ovesta) Åhlensin luokse vei noin 33 minuuttia. Sen jälkeen päämäärätöntä kävelyä sateessa kaupungilla. Halusin löytää muitakin kauppoja kuin vaate- ja kenkäkauppoja (rautakauppoja, halpakauppoja etc.). Etsintä ei juuri tuottanut tulosta. Ainoa edellä mainitun tyyppinen kauppa on Clas Olsson, jossa kävinkin pari kertaa tekemässä pienen ostoksen. 

 Hetken mielijohteesta (tai oikeastaan siksi, kun edellä käveli mielenkiintoisen näköinen tummatukkainen nainen, jonka kasvot halusin nähdä, koska kiinnosti tietää, onko nainen "ulkomaalainen" vai "alkuperäisruotsalainen") käväisy kaupunginkirjastossa, joka on suunniteltu vuonna 1928.

Hiippailua siellä täällä. Kilometrejä kertyi aika monia. Vaatteet kastuivat, koska satoi melkein koko ajan.

Kadulla näkee kaikenlaista. Muut tämän tarinan kuvat on otettu neljänkympin Nikon digikameralla, mutta alla oleva kuva on otettu halvalla Nokia-kännykällä (ei älypuhelimella). 


Houston - we have a problem. 

Kävelykadun penkillä nuokkuu kaveri, joka vaikuttaa olevan humalassa tai huumeissa. Normaalisti tällainen tapaus heitettäisiin poliisiauton perälle asiaa sen enempää miettimättä. Mutta nyt se ei käy. Tarvitaan lisää poliiseja ja neuvottelu. Yleisöä on paikalla, joten poliisi ei voi tuosta vain raahata miestä (katsokaapa ihonväriä) minnekään - tai voi tulla ikäviä R-aiheisia valituksia. En jäänyt seuraamaan, miten tilanne kehittyi.

Tukholmassa kiinnittyi huomio siihen, että siellä oli paljon venäläisiä ja Romanian mustalaisia. Jälkimmäiset olivat lähes liikuntakyvyttömiä. Sama vaiva eli jonkinlainen kampurajalkaisuus näkyi olevan monella.

Laivalle kävellessäni päätin kokeilla hieman eri reittiä ja päädyin jonnekin Slussenin siltojen alle. Kun laskeuduin alas epämääräisiä portaita, vastaan tuli neljä etelämaalaisen näköistä miestä, kenties romanialaisia. Yksi heistä alkoi puhua minulle ja lähestyi käsi ojossa aivan kuin koskettaakseen. Paikka oli sen verran hämärä, että katsoin parhaimmaksi hypätä sivuun ja väistää  välttääkseni lähemmän kontaktin. Miehet puhuivat naureskellen jotain, mitä en tietenkään ymmärtänyt, ja jatkoivat matkaansa.

Paluumatkalla laiva hieman keinahteli. Aaltoennuste näytti aallonkorkeudeksi 2,5 - 3 metriä.

Helsingissä raahasin raskasta kassiani ja ostoskassejani miettien mihin saisin ne - en mihinkään. Nappasin kuvia lintuja ruokkivasta naisesta sekä tietenkin laivoista.

 
Päivä kului kasseja raahaten ja eri paikoissa, mm. rautatieasemalla ja Kampin bussiterminaalissa istuskellen. Näin pari julkkistakin. Stockmannilla Roman Schatz osti Mac läppärin. Myyjä toi sen hänelle paketissa. Tarkkaa mallia en tiedä, mutta paketin luovuttaminen tapahtui myyntipöydällä olevan edullisimman Macbook Pron kohdalla, joten ehkä tietokone oli se. Paketti oli aika pieni. Forumissa näin rasismia vastustamassa itse Husun.

Junamatka periferiaan tapahtui Pendolinolla ja kesti noin kolme ja puoli tuntia. Sen jälkeen oli vielä automatka.

Jonkinlaisen nettiyhteyden sai junastakin. Isokokoinen tyyppi tuli löhöämään viereeni (taisi välillä nukahtaakin), ja niinpä olin pöydän ja tyypin muodostamassa suljetussa tilassa suuren osan matkaa. Välillä tyypin kyynärpää tökki kylkeeni, vaikka olin selvästi omalla puolellani välissämme olevasta käsinojasta.

Lopuksi vielä vähän sekalaista videota kuuden päivän auto-juna-laiva-laiva-juna-auto -matkasta.

Taisi olla aika tylsä "bloggaus". Sellaisiahan ne ovat, kun ei ole oikeaa asiaa.

Muistoja työstä - päiväkirjan kertomaa

(Otsikkojen ja tekstin väli on mitä sattuu, eikä asiaan näytä voivan vaikuttaa.)


One day...

Työvoimatoimistosta soitettiin ja sanottiin, että kunnassa voisi olla hommia minulle. Olin täysin lamaantunut. Kesä tulossa. Harrastukset odottamassa. Ja minulle tarjotaan kesän viettämistä jossakin homeisessa toimistossa! Päätin, että otan yhteyttä sinne kuntaan vasta iltapäivällä.

Lähdin ajelemaan autolla. Mielessäni pyöri tuo työjuttu niin ahdistavasti, että välillä tuntui, että minun on pysäytettävä auto ja mentävä tien laitaan oksentamaan. Ajatus toisaalta huvitti. Mietin, että taidan olla aika piintynyt työnkarttelija, kun pelkkä ajatus työhön joutumisesta on niin vastenmielinen, että se oikein yököttää. No, en oikeasti pysähtynyt oksentamaan eikä minulle edes ollut "sillä tavalla" paha olo. Pahoinvointi oli henkistä laatua. Se oli sekoitus masentuneisuutta ja ahdistuneisuutta.

En saanut juuri mitään aikaan. Hieman imuroin. Siinäpä ne hommat taisivat olla. Kauhukuva työhön joutumisesta vain pyöri mielessä.


A few days later...

Minulla oli kai erilaisia suunnitelmia, mutta kun sosiaalijohtaja soitti, että tervetuloa maanantaina hommiin, vajosin niin mielettömään masennukseen, että vetäydyin sängylle makaamaan ja vedin peiton korviini. Masennustani lisäsi Lauran yllättävä romahtaminen äärimmäiseen masennukseen ja sen esittämä "vakaa päätös" tehdä itsemurha lähiaikoina. Masennukseni sai lisää voimaa, kun tajusin, että työhön menemi... joutuminen merkitsee sitä, että emme ehdi tyhjentää Lauran kämppää, enkä pysty järjestämään erinäisiä muitakaan asioita, mikä merkitsee kesätapahtumahaaveiden kaatumista. Mitä tällaisessa "moniongelmatilanteessa" oikeastaan enää voi muuta tehdä kuin painua peiton alle piiloon pahaa maailmaa?

Olin todella lamaantunut. Olin jo hetken elätellyt toiveita, että en ehkä sittenkään joutuisi sinne töihin, koska kunnalla ei ole rahaa palkata minua. Lopullinen päätös oli nimittäin kai vielä tekemättä - tähän saakka siis.

 

Huolimatta sikamaisesta masennuksestani lähdimme illalla ajelemaan Helsinkiin Lauran kämppää tyhjentämään. Tarkoitus oli alun perin ollut että vain minä lähtisin, jotta tavaraa mahtuisi autoon enemmän. 

Laura oli todella masentunut, ja se vei minunkin jo ennestään pahan masennuksen yhä vain pahemmaksi. Oman lapsen uhkaileminen varmalla itsemurhalla ei ole kovin piristävää.

Other day...

No niin. Nyt sitä kuulutaan taas "työväenluokkaan". Laahauduin kuntaan ja aloin "hommat". Työtäni on jonkin vanhustutkimuksen purkaminen. Tämä ensimmäinen päivä, meni hyvin alustavissa töissä papereita edestakaisin läträtessä. Menee vähän aikaa ennen kuin saan tutkimuksesta kiinni. 

En tiennyt oikein milloin kahvitunnit ja ruokatunti ym:t "tunnit" ovat, joten yritin tarkkailla, mitä muut tekevät. Ihmisiä tuli ja meni, joten en oikein saanut selville aikamääriä.

Ruokatunnista muuten tuli aikamoinen painajainen. Kun kävelin autolle, huomasin, että paloaseman nurkka kuhisee poliiseja. Ne kyttäsivät liikennettä tutkineen. "Sattuneesta syystä" en voinut lähteä liikkeelle autollamme. Niinpä hiippailin takaisin kunnantaloon ja soitin Seijalle ja pyysin sitä tulemaan Siwaan kanssani ostamaan jotain ruokaa. Tapasimme Siwassa, ja söin ostamaamme ruokaa autossa Siwan pihassa.

Poliisit pyörivät paloaseman kulmilla vielä silloinkin kun olin jo palannut kuntaan. Näytti siltä kun ne olisivat tutkineet autoamme, josta jo loppuun ajetuista renkaista näkee, että se ei oikein kestä viranomaistarkastelua. Olin aivan hermona ja kurkistelin kunnantalon ikkunasta. Tuntui että kuolen siihen paikkaan - poliisikauhuun!

Kun hommat loppuivat, en uskaltanut ajaa sillan yli vaan kävelin kämpille. Ajattelin, että ehkä poliisit ovat järjestäneet minulle jonkin katalan ansan. Mietin "hätävalheita" siltä varalta, että joutuisin kuulusteluun auton johdosta. Voisin esimerkiksi esittää "spekulaatiivisen" olettamuksen, että auto voisi teoriassa olla paloaseman pihassa siksi, että minun olisi helpompi esitellä sitä mahdolliselle ostajalle työpaikan pihassa kun jossakin kaukana, jonne en pääse kesken työpäivän, ja josta ostaja ei autoa itse löydä. Auton myymisestähän on ollut puhetta - sitä en tosin paljastaisi, että puhe on ollut, että autoa EI koskaan myydä.


One day...

Taas hommiin kuntaan. Kunnantalo on siitä ihmeellinen työpaikka, että kukaan ei koskaan tule sinne töihin, eikä kukaan koskaan lähde sieltä ruokatunnille tai palaa ruokatunnilta eikä kukaan koskaan poistu sieltä iltapäivällä työpäivän päättyessä. Kukaan ei myöskään koskaan mene kahville talon yläkertaan tai poistu sieltä. Kuitenkin ihmiset istuvat kahvilla ennen yhdeksää aamulla ja ennen kahta iltapäivällä. Koska kunnantalon ovet mitä ilmeisimmin ovat yöllä lukossa eikä talossa pala edes valot, ihmisten täytyy poistua talosta ja palata sinne. koska näin ei kuitenkaan tapahdu, kunnan työntekijät eivät olekaan ihmisiä vaan ufohahmoja, jotka siirtyvät näkymättöminä paikasta toiseen.

Next day...

Hommissa taas. Työ on tylsää ja tyhjänpäiväistä kuin mikä. Välillä surffailen internetissä, mutta se on hermostuttavaa, kun saa koko ajan pelätä, milloin joku pöllähtää huoneeseen. Tietokone on sen verran hidas, että nettisivu ei heti häviä ruudulta, vaikka sen yrittää sulkeakin. Eilen tapahtui kiusallinen juttu, kun en ehtinyt sulkea internettiä "pomon" rynnätessä huoneeseen. Netti jäi auki ruudun alapalkkiin, ja kun yritin käyttää toimeentulotukiohjelmaa, tein hermostuksissani jonkin virheen, ja yhtäkkiä alla oleva nettikuva pamahti ruudulle. Sanoin "Äsh" ja yritin painella joitakin nappeja. Silloin tyyppi päätti lähteä kahville. Tilanne oli ilmeisesti jo sillekin nolo. Työntekijän maineeni on varmasti jo aivan pohjalukemissa. 

Some day...

Taas hommissa. Voi törky kun minun tekisi mieli sanoa suoraan, mitä ajattelen noista kunnan "töistä". Tuntuu jotenkin järjettömältä ja ennen kaikkea äärimmäisen turhalta, että näin pienen paikkakunnan vanhustenhoidosta laaditaan jotain hienoa "strategiaa", joka valmistuttuaan aivan varmasti jää jonnekin kirjahyllyihin pölyyntymään kuten ovat jääneet kaikki aikaisemmatkin strategiat. Eihän täällä ole kuin neljän bussilastillisen verran yli 75-vuotiaita. Kai tuollaisen koplan hoidon voi suunnitella ilman hienoja strategioitakin, kunhan tietää, mikä tulee olemaan oletettu väestökehitys lähivuosina ja vuosikymmeninä (ja sen näkee tilastoista). Tuollaiset strategiat ovat täydellisesti tosielämästä irrallaan, ja niiden tekeminen on aivan turhaa työtä. Jossakin suurkaupungissa asia voi olla toisin, sillä niissä pienikin prosenttimuutos ikäluokkien koossa vaikuttaa investointeihin ja rakentamiseen jne. Täällä tuollaiset muutokset merkitsevät korkeintaan yhtä tai kahta lisävuodetta vanhainkotiin, ja tämän kokoluokan asiat pystyy järjestämään ilman kuivakkaita strategioitakin sitten kun ne tulevat ajankohtaisiksi.

Olen masentunut. Erinäiset asiat masentavat minua. Se, että emme pääsekään osallistumaan kesätapahtumaan, masentaa. Se, että syynä on viime kädessä idioottimainen ja täysin turha "työni" kunnassa, tekee asian entistä masentavammaksi. Jos syy olisi järkevämpi, tapahtumasta luopumisen voisi helpommin hyväksyä.


Any day...

Viimeinen päivä hommissa. Poistuin yhden aikaan. Aivan viimeisenä aiheena Pomo otti esille Millan keväällisen puhelintempauksen. Yritin tietysti puolustella Millaa, mutta todennäköisesti emme päässeet oikein samalle aaltopituudelle. Pomo on viranomainen, ja kun joku SIKA tekee jostakin teosta poliisiasian, tuo teko nousee viranomaisten silmissä aivan omiin korkeuksiinsa, ja sen tekijää aletaan pitää jotenkin pahempana kuin muiden todellisuudessa paljon pahempien asioiden tekijöitä. Millaa on kiusattu ja pahimmillaan suorastaan kidutettu koulussa, mutta koska me emme ole tehneet pahoinpitelyistä ja kidutuksista poliisiasioita, niiden tekijät ovat kaikkien silmissä viattomia enkeleitä. Jos tekoja mitataan muille aiheutetulla kärsimyksellä, Millan puhelinjuttu* oli tekona aivan mitätön. 

*(Juttu selostetaan alla olevassa blogitekstissä - tapahtumat sattuivat samaan aikaan kun edellä kerrotut tapahtumat.)
 

Nimiä on hieman muuteltu ja joitakin kohtia tekstistä poistettu, mutta muuten kirjoitus on suoraa lainausta päiväkirjasta.

Kiusallinen tapaus - päiväkirjan kertomaa

(nimet, paikat ja muut tunnisteet vaihdettu - muuten teksti suoraan päiväkirjasta)

Poliisi soittaa

Illalla poliisi soitti Millan deittinetti-pilailun johdosta. Millan luokkakaverin Sarin isä oli tehnyt asiasta rikosilmoituksen. Tämä käänne sai Seijan entistä hermostuneemmaksi. Jouduin puhumaan puhelimessa poliisin kanssa, koska Seija ei hermostuneisuudeltaan pystynyt. Minä olin varsin rauhallinen, sillä olemme vuosien varrella kokeneet niin paljon kaikenlaista, että tällainen pikkujuttu ei tunnu enää miltään. Asiassa on se hieman kiusallinen puoli, että myös Millan pilailun kohde Sari on ilmeisesti tehnyt Millasta vastaavan pilailmoituksen kuin Milla siitä, mutta emme pysty todistamaan asiaa.

Eräs mies soittaa

Kävin kaupungissa. Millan kaverin Sarin isä soitti kännykkään menomatkalla. Se oli jo yrittänyt eilen soittaa. Se uhkaili oikeusjutuilla ja ehdotti "keskusteluja". En tainnut olla kovin sovitteleva, mutta en nyt sentään aivan rähinäksikään pannut.

Olen vastannut elämäni aikana jo niin moneen oikeusjuttu-uhkaukseen, että en vähästä hätkähdä. Jo yksistään paikallisradion aikana tai siihen liittyen sain vastata ties kuinka moneen uhkailevaan puheluun, joita soittivat eri tahot vuoron perään. Oli Tanskanen, oli Kiviluoto, olivat Artot jne. Ja kirjallisia uhkauksiakin on tullut esimerkiksi eräältä professori Hannikaiselta, jolle lähetin yhden monisteen. Ja nämä tämän kevään libertaristijutut. Ja pankinjohtaja Jussilan hermostuminen eräästä radio-ohjelmasta. Tapauksia, joissa minua on uhkailtu oikeudenkäynneillä, on ollut niin monta, että en edes muista enää niitä kaikkia.

Rehtori soittaa

Touhusin aamupäivällä tietokoneen kanssa, kuten niin usein. Kun olin internetissä, koulun rehtori soitti yllättäen kännykkään ja pyysi meitä tulemaan huomenna kuudeksi illalla koululle keskusteluun, jossa selvitetään koulukiusaamisasioita. Lupasin, että tulemme.

Illalla kävimme Sarin kodin ovella toteamassa, ettei Sarin äidin ja Seijan viime viikolla sopimaa "keskustelua" olekaan, vaan että ainoa keskustelu on koululla huomeniltana. Alkaa jo kyllästyttää tämä "prosessi".

Illalla oli joku elokuva televisiossa, mutta en katsonut sitä vaan tein "puolustuskirjoitelmaa" Millan touhuista. Vein kirjoitelman koulun postilaatikkoon rehtorille osoitettuna joskus kahden aikaan yöllä. Katsoin, että kai minunkin on lopulta tehtävä jotain tässä asiassa, kun meidän ahdistelemisemme sen johdosta ei näytä loppuvan. Voi törky, kun homma tympäisee.

Kauhupalaveri

Illalla kuudeksi menimme koululle hieman toisenlaisissa asioissa. Siellä oli palaveri koulukiusaamisesta sekä Millan Deitti-Netti -jutusta. Nyt näin ensimmäistä kertaa sen Sarin isän, josta on viime aikoina ollut paljon puhetta. En voi muuta sanoa kuin että onpa todella maineensa veroinen tyyppi - Seijan kertoman maineen. Tapahtuman voisi tiivistää lyhyesti vaikkapa siten, että se oli häiriintyneen perheen yksityinen kosto-orgia meitä kohtaan. Aivan pulssi kohosi tuota hyökkäystä kuunnellessa, mutta olin silti aivan hiljaa koko "keskustelun" ajan. Minulla ei olisi ollut muuta sanottavaa kuin jotain hyvin negatiivista ja rajua tekstiä noita meidän syyttäjiämme kohtaan, jos yleensä olisin jotain sanonut. Kun rehtori Matonen kysyi lopulta, mitä mieltä minä olin asioista, nieleskelin ja jupisin jotain, että ovathan ne asiat selventyneet. Omassa mielessäni tarkoitin tällä, että minulle on selvinnyt, että Tuomisen perhe on pimahtanut. Tilanteesta ehkä kertoo jotain sekin, että illan päätähti Sari ei uskaltanut tulla koko palaveriin.

Minua ärsytti katsoa vierestä kun sekopääperhe hiillosti ja vainosi meidän Millaamme. Tiesin kuitenkin, että jos sanon jotain, se todennäköisesti maksaa meille rahaa ja pahentaa tilannettamme. Tuon perheen ongelman voisi kuvata siten, että tyypit yrittävät muuttaa maailmaa sellaiseksi, että heidän arka tyttärensä tulisi siinä toimeen. Tyttären ylisuojelemisen sekä epäonnistumaan tuomitun maailman muuttamisen seurauksena tyttärestä tulee entistä arempi ja herkempi, jolloin suojelemis- ja maailmanmuuttamisprosessia on tehostettava. Kierre jatkuu, kunnes tyttö on seonnut lopullisesti. Vanhempien pitäisi toimia eri tavalla. Heidän pitäisi kasvattaa tytärtään tulemaan toimeen maailmassa sellaisena kuin se on.

Asiassa on vielä se ällöttävä piirre, että perheen isä käyttää tytärtään omien patoutumiensa purkamisen apuvälineenä. Tytär haluaisi ehkä sopia asian Millan kanssa ja jatkaa normaalia elämäänsä. Vanhemmat sen sijaan kieltävät tytärtä edes puhumasta asiasta Millalle ja siten pitkittävät prosessia loputtomiin. Tällaiset palaverit, joka nyt järjestettiin, toimivat myös prosessia pitkittävästi. Henkisten vammojen - mikäli sellaisia jollekin on tullut - paraneminen ei pääse edes alkamaan.

Seija oli aivan poissa tolaltaan tuon palaverin vuoksi, senhän arvaa.

Toisen tytön isä soittaa

Eilisessä palaverissa mukana ollut Karppinen soitti heti aamulla ja esitti Seijalle osanottonsa siitä, että olimme joutuneet niin kovan röykytyksen kohteeksi eilen illalla. Tyyppi kertoi, että sen perhe on ollut tuon Tuomisen vainon kohde jo vuosia. Karppisen mukaan Tuominen on uhkaillut Karppisen perheen äitiä ja lapsia ja pelotellut lapsia koulumatkalla ja kerskunut teoillaan kylillä.

On mielenkiintoista, että joku muukin tajuaa tilanteen mielettömyyden. Arvioin tuon Tuomisen aivan oikein. Kammottava tyyppi.

Laura soittaa

Laura soitti jo aamulla ja uhkaili itsemurhalla. Aamupäivällä myös Tuominen toi paperin, joka Millan ja meidän pitäisi allekirjoittaa, ja jossa Milla vakuuttaisi, että sen antama ilmoitus siitä, että Deitti-netissä olisi ollut Sarin panema ilmoitus, on aiheeton.

Nuo lauseet eivät taida tarvita enempiä kommentteja. Tällaista meillä on.

Ajelin rantaan. Masensi edelleen, mutta pakottauduin ryömimään veneen alle ja aloittamaan hommat. Veneen pohjaa raaputtaessani mietin mielessäni vastatoimia tuota Tuomista kohtaan. Suunnittelin, että allekirjoitamme sen tuoman paperin ja pyydämme siltä todistusta, että sillä ei ole enää vaatimuksia meitä kohtaan. Kun paperi olisi saatu - vaikka joitakin "kuluja" olisi maksettavakin - lähettäisin poliisille uuden kirjoitelman, jossa kertoisin todellisen totuuden siitä Deitti-jutusta ja sen taustoista.

Seija kertoi eilen, että Tuominen on kommunisti, ja tästä sain uusia ideoita. Esittäisin jutun poliittisessa valossa: Kommunistin tytär kiinnitti Salen seinälle lapun, jossa Milla leimattiin natsiksi. Lappu oli loukkaava, koska siinä viitattiin sukumme äärioikeistolaiseen historiaan ja omiin poliittisiin touhuihini.

Huokaus, en jaksa enää jauhaa näitä juttuja. Sitä paitsi ei se kommunistin tyttö kai kiinnittänyt niitä lappuja vaan ainoastaan oli tekemässä niitä. Eli mistä sitä muka pystyy syyttämään - ei mistään.

Kirjastossa

Kopioin kirjastossa lakikirjan sivut, joissa mainitaan kunnianloukkauksesta. Huomasin nimittäin, että Sari Tuomisen isä oli koululla pidetyssä palaverissa puhunut kahden vuoden vankeusrangaistuksesta eli viitannut törkeään kunnianloukkaukseen. Poliisipapereissa kuitenkin mainitaan vain "kunnianloukkaus". Mietin, olisiko tyyppi mahdollisesti itse syyllistynyt kunnianloukkauksen.

Tämä koko juttu sinänsä ällöttää minua, sillä olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen kunniaa voi loukata vain hän itse. Yksi tapa tehdä se, on syyttää toista kunnianloukkauksesta. Tuntuu jotenkin mielettömältä, että ihmiset ovat niin herkkiä kunniansa perään. Itsekin olen saanut monia kunnianloukkaussyytteellä uhkaamisia, viimeisen tänä keväänä.

Tuntuu, että nykyisin ei uskalla tehdä tai sanoa enää mitään, kun joku jo uhkailee kunnianloukkaussyytteellä. Jos julkaisen esimerkiksi 90-luvun päiväkirjojani, kunnianloukkaussyyte - ja tuomio, joka vie kaiken omaisuutemme - on varma asia.

Nukkumaan meno venähti, kun piti vielä Seijalle kirjoittaa jotain "Tuomis-kirjettä".

Pomon puhuttelussa puolitoista kuukautta myöhemmin

Viimeinen päivä hommissa. Poistuin yhden aikaan. Aivan viimeisenä aiheena Siikala* otti esille Millan keväällisen puhelintempauksen. Yritin tietysti puolustella Millaa, mutta todennäköisesti emme päässeet oikein samalle aaltopituudelle. Siikala on viranomainen, ja kun joku SIKA tekee jostakin teosta poliisiasian, tuo teko nousee viranomaisten silmissä aivan omiin korkeuksiinsa ja sen tekijää aletaan pitää jotenkin pahempana kuin muiden todellisuudessa paljon pahempien asioiden tekijöitä. Millaa on kiusattu ja pahimmillaan suorastaan kidutettu koulussa, mutta koska me emme ole tehneet pahoinpitelyistä ja kidutuksista poliisiasioita, niiden tekijät ovat kaikkien silmissä viattomia enkeleitä. Jos tekoja mitataan muille aiheutetulla kärsimyksellä, Millan puhelinjuttu oli tekona aivan mitätön.

Kun ajelin illalla kaupunkiin, Millasta käyty keskustelu pyöri mielessäni, ja palautui mieleeni myös monenlaisia muita epämukavia asioita vuosien varrelta.

*(sosiaalijohtaja)