Talvinopeusrajoitukset

Olen toistellut näissä päiväkirjoissani niin monesti inhoani talvinopeusrajoituksia kohtaan, että en oikein enää jaksaisi ja haluaisi edes mainita niitä. Rajoitusten totaalinen hulluus näkyy siinäkin, että niiden alkaminen ja poistuminen on joka vuosi suusi uutisspektaakkeli, jota toistellaan lehdissä ja radiossa ja televisiossa kuin kyseessä olisi jokin Suomen liittyminen Natoon tai kolmannen maailmansodan puhkeaminen. Jos rajoitusmerkeissä lisäkyltti, joka osoittaisi, että se on voimassa ainoataan talvisissa olosuhteissa eli lumella ja jäällä, mitään tällaista showta ei olisi. Kun ilma lämpenisi ja tiet sulaisivat, rajoitukset lakkaisivat automaattisesti olemasta voimassa. Merkit vaihdettaisiin sitten kun vaihdettaisiin. Tällainen käytäntö on kuitenkin byrokraattisesta ja jäykästä lainsäädäntömenettelystä johtuen mahdoton.

Ylinopeuskysymys on jotenkin ahdistava. Se tuntuu olevan suomalaisissa tiedotusvälineissä yksi maailman suurimpia yhteiskunnallisia ongelmia. En jaksaisi jatkuvasti miettiä sitä. Mutta koska siitä koko ajan jauhetaan, siitä on tullut minullekin “yhteiskunnallinen” ongelma. En pysty enkä edes halua noudattaa nopeusrajoituksia. Ajaminen jotain surkeaa kahdeksaakymppiä on sietämätöntä pidättelyä. Olen ehkä sen verran ADHD-ihminen, että tarvitsen jotain stimulaatiota. Stimulaatioksi ei kelpaa taisteleminen auton nopeusmittarin viisaria vastaan vaan. Siitä saa liikaa ja vääränlaista stimulaatiota.

(Teksti on kopioitu päiväkirjastani.)