Näyttääkö liikenne yhtään erilaiselta...

Eräällä foorumilla keskusteltiin suunnitelmistani ostaa käytetty moottoripyörä. Yksi moottoripyöräilyn harrastaja kertoi odottavansa mielenkiinnolla raporttiani siitä, näyttääkö liikenne minusta yhtään erilaiselta moottoripyörän satulasta katsottuna. Kirjoitin tällaisen raportin, mutta siitä tuli liian pitkä ja liian henkilökohtainen kyseisellä foorumilla esitettäväksi. Kirjoitus olkoon siis täällä muiden sekavien kirjoitusten joukossa.

Paras mahdollinen ajankohta antaa edellä mainittu ”raportti” ei todennäköisesti ole nyt, kun moottoripyörän ostamisesta on kulunut vasta kuukausi, ja kilometrejä on kertynyt vaatimattomat 1501,5. Näin vähäinen kokeilu ei riitä taustatiedoksi sen arvioimiseen, miltä liikenne näyttää, varsinkin kun ajaminen on tapahtunut pääasiassa hiljaisilla maanteillä. Jokainen moottoripyörän omistaja on harrastustaan aloitellessaan ajanut saman verran kuin minä nyt, joten jos selostaisin, millaista se on ollut, kertoisin todennäköisesti tarinan, joka on kerrottu jo satoja miljoonia kertoja eri puolilla maailmaa. Tästä syystä yritän saada kertomukseen joitakin henkilökohtaisia näkökulmia, vaikka nekään eivät todennäköisesti tuo asiaan mitään uutta.

Ensiksi muutama sana nopeuksista, koska niistähän täällä on eri otsikoiden alla kirjoitettu. Olen määritellyt nopeusalueet mielessäni seuraavasti.

0-10 km/h epävarmuuden alue (mp on vaikea pitää pystyssä)

10-40 km/h rennon ajamisen alue (vauhti ei vielä erityisemmin pelota)

40-60 km/h huolestumisen alue (nopeus alkaa jo tuntua )

60-80 km/h pelon alue (nopeus tuntuu pelottavalta)

80-100 km/h kauhun alue (nopeus tuntuu todella kovalta ja pelottavalta)

100-120 km/h terrorin ja järkyttävän murhan alue (nopeus on murhaavan pelottavaa)

yli 120 km/h mielisairaan itsemurhan alue (en tiedä, miltä tuntuu, voin vain kuvitella)

Eniten pelkään huonosta tien pinnasta johtuvaa kaatumista. En ollut osannut etukäteen edes kuvitella tällaista tekijää. Olin lukenut, että pahimmat moottoripyöräilijöitä uhkaavat riskit ovat törmäys hirveen tai törmäys liittymästä tulevaan autoon tai ajautuminen ojaan mutkassa tai suoralla liian suuren vauhdin takia. Ja muuta tämän tyyppistä.

Olen joutunut ajamaan aika huonoilla asfalttipinnoilla, joissa on monenlaisia paikkauksia. Muutaman kerran on ollut epämukavia ja säikäyttäviä tilanteita, vaikka olen yrittänyt ohjata paikoista, joissa ei ole uria eikä asfaltin paikkausrajoja eikä muutakaan vaarallista. Aina ei kaikkea huomaa. Olen lohduttautunut sillä, että ajaminen huonoilla teillä alkuvaiheessa on todennäköisesti parempi vaihtoehto kuin tottuminen heti alussa hyväkuntoisiin maanteihin ja joutuminen vasta myöhemmin huonolle tielle. Kun tottuu vaaroihin heti alussa, oppii (toivottavasti) varovaiseksi.

Ylinopeus? Yleiset ajatukseni liikenteestä eivät riipu siitä, millä ajan. Käytännössä olen kuitenkin ajanut nopeusrajoitusten puitteissa huomattavasti enemmän kuin autolla ajaessani. Ei ole tarvetta lisätä nopeutta, kun vauhti tuntuu joka tapauksessa kovalta, vaikka mittari ei vielä kovin paljon näyttäisikään. Mahdolliset ylitykset tapahtuvat enimmäkseen 40 km/h ja 50 km/n alueilla. Yhdelläkin paikkakunnalla neljän kympin rajoitus jatkuu kilometritolkulla. Ajaisin varmaan ylinopeutta polkupyörälläkin ainakin alamäessä.

Huolestuttavat paikat? Epävarmimmaksi tunnen ajamisen risteyksissä varsinkin, jos takana on autoja. Kypärän sisältä ei näe yhtä hyvin sivulle kuin auton ikkunasta. En haluaisi olla tien tukkona, mutta ei tielle voi sokkanakaan ajaa. Maantiellä puolestaan takaa tuleva auto on päässyt joskus yllättämään. En ole huomannut sitä ennen kuin se on ajanut ohitseni tai ollut aivan lähellä.

Haluan välttää noloja tilanteita, teinpä mitä teinkin. Varmaan moni muukin ajattelee samoin. Mp:n kanssa noloa on paljastaa ulkopuolisille, että on aloittelija. Ikävä kyllä olen monta kertaa tahtomattani suorastaan julistanut tätä asiaa. Yleisin tekemäni virhe on ollut se, että unohdan vilkun päälle risteyksen jälkeen. Aivan viime aikoina olen jo vähän useammin oppinut muistamaan asian, vaikka vielä tänäänkin vilkku jäi kerran päälle. Aikaisemmin se jäi päälle suunnilleen neljä kertaa viidestä eli melkein joka risteyksen jälkeen. Kerrankin ajoin huomaamattani vilkku päällä monta kymmentä kilometriä. Nolotti, kun huomasin asian. Kerran ajoin yhden paikkakunnan keskustan läpi vilkku päällä. Varsinainen ajovalo taas on unohtunut sytyttää useita kertoja.

Sekin on ollut noloa, kun olen yrittänyt lähteä esimerkiksi tankilta, ja moottori on sammunut - siksi, että jalusta on ollut alhaalla. Kerran taas unohdin, että se ei ole alhaalla. Moottoripyörä kaatui, kun nousin sen päältä. Onneksi kukaan ei nähnyt, ja onneksi paikalla oli pehmeä nurmi, joten vahinkoja ei tullut. Mp on aika raskas nostettava.

Mp:n siirteleminen työntämällä on myös tapahtuma, jossa paljastan kokemattomuuteni, jos joku sattuu näkemään. Toivotonta ähertämistä. Monesti pyörä on ollut kaatumaisillaan. Eilen olin vähällä työntää sen perä edellä syvään ojaan.

Mitä itse ajamisen perustekniikkaan eli vaihteisiin ja kytkimeen ja jarruihin tulee, niissä ilmeisesti kuitenkin kauan sitten hankittu muutaman kymmenen tuhannen kilometrin mopokokemus jonkin verran auttaa. Tekniikan osalta ajaminen on tuntunut alusta saakka jotenkin luonnolliselta. Autokokemus painaa vaa'assa tietenkin paljon enemmän, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että tulee erittäin usein kokeiltua, eikö vielä löydy isompaa vaihdetta. Moottori kun käy kahdeksan kympin nopeudessa samalla kierrosluvulla kuin auton moottori noin 120 kilometrin tuntinopeudessa.

Ensimmäinen ajo kaupanteon jälkeen oli tietynlainen ”shokki”, koska en ollut ehtinyt totutella tai edes tutustua pyörään. Tuskin tiesin, mistä valot sytytetään ja vaihdetaan. Lähdin huoltoaseman pihasta suoraan pimeälle ruuhkaiselle moottoritielle ja ajoin samaa kyytiä 130 kilometrin päähän Lahteen. Kaupunkiin saavuttuani pelkäsin, miten selviän liikennevaloista kaatamatta pyörää, kun pysäytän sen. Yksissä valoissa töppäsinkin täydellisesti. Takanani ajanut autoilija ehkä luuli, että pyörään tuli jokin vika, kun en lähtenyt liikkeelle valoista vaan potkin maasta vauhtia ja ohjasin pyörän tien varteen. Todellinen syy oli se, että en löytänyt vaihdevipua enkä heti edes jalkatappia, kun nostin jalan maasta. Minkäänlaista liikemuistia hallintalaitteiden paikasta ei ollut vielä kehittynyt. No, nyt vaihdevipu jo löytyy paremmin, eikä jalkatappejakaan tarvitse enää kovin pitkään haparoida.

Säähän sopivan pukeutumisen – erityisesti näin kylmillä ilmoilla – ratkaiseminen tuntuu vaikealta. Ensiksi on tukalan kuuma, ja ajamaan lähdettyä kylmä. Varusteet tuntuvat epämukavilta. Jostakin kolosta tuntuu aina tuulevan. Yli 80 kilometrin ajo alle 10 asteen lämpötilassa sai aikaan sellaisen syväkylmyyden tunteen, että se kesti päiviä. Varusteet ovat halpoja Bilteman kamoja. Ehkä tulevaisuudessa pitää perehtyä asiaan ja ottaa tavoitteeksi varusteiden päivittäminen.

Seuraava menee jo aiheen ulkopuolelle, mutta vaihtoehtoinen näkemyshän tässä on tavoitteena. Moottoripyörän ostamisen jälkeen koin jotain odottamatonta. Karmea masennus iski yllättäen päälle. Se on nyt jo helpottanut, mutta kärvistelin sen kourissa muutaman viikon. Ensimmäisinä päivinä kaupanteon jälkeen olin innoissani, mutta melko pian nousi mieleeni kysymys, miksi vasta nyt. Ja tämän kysymyksen miettiminen sai mielen apeaksi.

Entiselle kotipaikkakunnallani ajaessani muistelin, kuinka kaikki kymmenet kaverini ostivat aikoinaan yksi toisensa jälkeen moottoripyörän. Olin kaveriporukasta ainoa, joka ei koskaan päässyt mopoa isomman kaksipyöräisen omistajaksi, koska ei ollut rahaa ostaa sellaista. Halu saada edes jonkinlainen moottoripyöränromu oli niin suuri, että kiertelin epämääräisten vihjeiden perässä maatiloilla kyselemässä, pitääkö paikkansa, että heillä on myytävänä vanha mikä lieneekään jossakin navetan takana. Jos sellainen olikin joskus ollut myytävänä, siitä oli kulunut jo vuosia. Niinpä pyörä jäi saamatta. Pienenä lohtuna sain ajella lenkkejä kaverieni kevytmoottoripyörillä ja pari kertaa isommallakin.

Tästä kaikesta jäi tietynlainen elinikäinen trauma ja halu saada oma moottoripyörä edes joskus. Joka kevät, kun moottoripyörät ilmestyivät maanteille, niiden näkeminen toi ikäviä ajatuksia mieleeni. Kutsuin tilaani leikilläni moottoripyörämasennukseksi. En osannut kuvitella, että olisi olemassa myös moottoripyörän ostamisen jälkeinen masennus.

Nyt kun onnistuin vihdoin ostamaan moottoripyörän, koin olevani kuin ihminen, joka on myöhästynyt bileistä niin paljon, että kaikki muut ihmiset ovat jo vuosikymmeniä sitten häipyneet, ja bilepaikastakin on jäljellä enää pelkkä horsmia kasvava kivijalka metsän keskellä.

Ajaessani entisen kotipaikkakuntani keskustan läpi ajattelin hieman katkerana mielessäni, että hei kaverit, minäkin tulin nyt, lähdetäänhän ajelemaan. Ei ollut kuitenkaan enää vanhoja tuttuja moottoripyörineen. He olivat lähteneet kuka minnekin päin maailmaa. Jotkut olivat harrastaneet moottoripyöräilyä jonkin aikaa ajellen mm. ympäri Eurooppaa ja Istanbuliin. Joku taisi vieläkin harrastaa. Pyörät ja niiden omistajien tulot olivat kuitenkin aivan toista luokkaa kuin minun.

Kun ajoin entisen kotipaikkakuntani läpi, muutama nuori mopopoika ohitti minut. Ajattelin, että en minä nyt sentään noiden kanssa lähde ajelemaan. Ei moottoripyörä ole mikään aikakone, vaikka se ehkä viekin ajatukset menneeseen.

Edellä kertomani on ehkä jossakin määrin henkilökohtaista, mutta se on kuitenkin olosuhteista johtuvaa henkilökohtaista. Luultavasti olen jo käynyt läpi ne mielentilat, joita piti käydä läpi.

Alakuloisuuteni taustalla oli todennäköisesti se, että olin tehnyt moottoripyörän omistamisesta jonkinlaisen elämää suuremman asian, ja kun se lopulta toteutui eikä ollutkaan sitä, mitä olin kuvitellut, tapahtui jonkinlainen romahdus. Toisaalta koen nyt helpottavana sen tosiasian tiedostamisen, että mottoripyörä on vain yksi tavallinen vaatimaton kulkuneuvo perämoottoreiden ja moottorikelkkojen ja vesijettien ja autojen ja mopojen joukossa, eikä mitään sen kummempaa. Yhden jos toisen talon pihassa näyttää seisovan sellainen. Lähin taitaa olla heti naapurissa – huomasin sen vasta nyt. Joten yritän olla tekemättä asiasta mielessäni liian suurta numeroa. Se on arkipäiväistynyt. Luultavasti näin on käynyt muillekin mp:n omistajille, ja kun asia on arkipäiväistynyt tarpeeksi, he ovat myyneet moottoripyörän pois. No, en nyt vielä pane myynti-ilmoitusta nettiin.

Tämän syksyn lenkit alkavat olla vähissä, joten odotetaanhan ensi kesää. Katsotaan, mitä se tuo tullessaan. ”Moottoripyöräkulttuuria” en ole päässyt kokemaan vielä lainkaan. Tuskin pääsenkään. Osani on olla ”lonely rider”. No, on silläkin puolensa.

En kesänä tekisi mieli tehdä jonkinlainen pitempi reissu esimerkiksi paikkakunnille, joilla en ole koskaan käynyt.