Juttu, jota ei lähetetty

Jokainen suree sitä, mikä on hänelle läheisintä. Eivät kaikki automaattisesti sure isiään ja äitejään.

Kun äitini yllättäen kuoli, se tapahtui tilanteessa, jota oli edeltänyt vuosia kestänyt trauma, joka oli ollut seurausta lapsuudenkodin ja omaisuuden menettämisestä konkurssiksi naamioidun yrityskaappauksen seurauksena. Karkotuksemme kuusitoista huonetta käsittäneestä talosta oli ollut niin raaka ja epäinhimillinen, ettei sellaista ole rauhan aikana moni kokenut. Muuttoaikaa annettiin yksi viikonloppu, ja sen jälkeen talon ovet murrettiin auki, ja lukot vaihdettiin. Taloon jäi ainakin kaksi tai kolme rekkakuormallista henkilökohtaista omaisuuttamme kuten kirjeitä, valokuvia, muistoesineitä, huonekaluja, tauluja, koriste-esineitä, astiastoja, kodinkoneita jne. Opiskelumappinikin jäivät taloon enkä ole niitä sen jälkeen nähnyt.

Kuuden sukupolven ajan perheellämme ollut sukutila oli niin oleellinen osa identiteettiäni - paitsi omissa, myös muiden silmissä -, että sen menettäminen ei ollut pelkästään omaisuuden menettämistä vaan arvojen, joita ei voi mitata rahalla.

Kodin menettäminen sillä tavalla kuin sen menetimme sai aikaan niin paljon negatiivisia tunteita, että ne alkoivat lopulta tuntua fyysisinä oireina kuten rytmihäiriöinä. Ahdistavia asioita ei lopulta enää voinut hautoa mielessään, jos aikoi pysyä hengissä. Kovia kokenut äitini ei tähän pystynyt, vaan hänellä rytmihäiriöt lopulta koituivat kuolemaksi.

Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt surra äitiäni, koska hän oli ollut hyvä ja rakastava äiti. Mutta suru oli käytetty loppuun äitini kuolemaa edeltävinä vuosina. Tunsin korkeintaan lievää järkytystä äitini kuolemasta, mutta en surua. Asenteeni oli suunnilleen se, että viekää raato monttuun, mitä te turhaan hössötätte ja itkeä pillitätte. Ainoa tunne, mikä minussa oli jäljellä, oli viha. Ja vihaa piti säädellä, etteivät rytmihäiriöt taas alkaisi.

Pari vuotta myöhemmin kuoli isäni. Hänen kohdallaan en kokenut senkään vertaa tarvetta surra kuin äitini kohdalla. Koin ainoastaan helpotusta. Ei isäni pohjimmiltaan mikään huono tai paha ihminen ollut, mutta välimme eivät koskaan olleet lämpimät. Olimme lähes kaikesta eri mieltä. Arvomaailmamme oli hyvin erilainen. Minä en arvostanut sitä mitä isäni arvosti, eikä hän arvostanut sitä mitä minä arvostin. Isäni taitamattomuuden ja ahneuden ja omahyväisyyden takia olimme joutuneet siihen tilanteeseen, mihin olimme joutuneet, vaikka armoniskun antoivat ahneet ja häikäilemättömät yrityskaappaajat.

Kyllä minäkin koin isäni siunaustilaisuudessa voimakkaita tunteita – mutta en surua vaan vihaa. Siunaustilaisuuteen oli kehdannut saapua myös kaksi entistä toimistotyöntekijäämme, jotka olivat loikanneet vihollisen puolelle ja olleet osallisina kotimme ja omaisuutemme anastamisessa. Olin kantamassa isäni arkkua alttarille, kuin näin yllättäen nuo kaksi naista kirkon penkissä. Tuossa tilanteessa olisi mieleni tehnyt rynnätä pois arkun äärestä ja hyökätä näiden naisten kimppuun hyvin vihamielisin aikein. Sain kuitenkin hillittyä itseni ja pelkästään katsoin pitkään heitä kohti. Yritin ladata katseeseeni niin paljon vihan tunnetta kuin pystyin, eikä se tainnut vaikeata edes olla. Liioitella ei ainakaan tarvinnut yhtään.

Isäni kuoleman jälkeen muutamat ihmiset esittivät tyypillisiä latteuksia ja surulässytyksiä tavatessaan minut. ”Otan osaa”, ja muuta tällaista. Olisi tehnyt mieli sanoa heille, että älkää viitsikö pelleillä. En sure isäni kuolemaa, enkä tarvitse mitään osanottoja. Ettepä ottaneet osaa silloin, kun oikeasti surin. Silloin, kun menetin kotini ja muistoni ja identiteettini.

Lopuksi vielä pieni kertomus uudemmilta ajoilta. Saimme viime kesänä yllättäen lukea lehdistä suru-uutisen, jossa kerrottiin kasvatuslapsena eläneen kummipoikamme hukkuneen. Hänen isänsä, joka oli kuollut jo aikaisemmin, oli ollut hyvä lapsuudenkaverini. Vaikka kummipoikamme ei ollut meille henkilökohtaisesti läheinen (olimme lähettäneet hänelle joulupaketteja ja muuta tällaista, ja vain muutaman kerran tavanneet), koin hänen kuolemansa hyvin järkyttävänä tapahtumana. Hän oli liittynyt Facebook-kaverikseni, ja olin suunnitellut, että jossakin vaiheessa esittelisin hänelle hänen isänsä entistä kotiseutua. Tieto hänen hukkumisestaan tuli täytenä yllätyksenä.

Mutta tämä ei ole tarinan varsinainen aihe vaan se, että eräs itsekkäistä syistä perheemme riesaksi pesiytynyt ystävää teeskentelevä psykopaatti-narsisti lähetti minulle Facebookissa iänikuisen ”otan osaa” latteuden saatuaan tietää, mikä oli hukkuneen pojan suhde meihin. Tässä tilanteessa koin, että pitikö tämän ärsyttävän tyypin tulla tämäkin henkilökohtainen tilanteemme ja tunteemme pilaamaan valheellisilla krokotiilin kyyneleillään. En tarvinnut mitään osanottoja ja kaikkein viimeiseksi tältä tyypiltä.