sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Kehityskertomus

Millaisia olivat näkemykseni ennen poliittista ”heräämistäni”?

Myönnän, että olen ollut taipuvainen ääriajatteluun, kun johonkin asiaan olen ”hurahtanut”. Tämä lienee sukuvika, koska suvuissani on ollut ääriaineksia niin oikealta kuin vasemmaltakin.

Lukioaikana olin vielä melko epäpoliittinen enkä miettinyt yhteiskunnallisia kysymyksiä. Minua kiinnostivat autot ja mopot ja veneet sekä muut tämän tyyppiset käytännön asiat. Politiikka alkoi kiinnostaa oikeastaan vasta armeijasta kotiutumisen jälkeen. En nyt rasita lukijoita yksityiskohdilla, mutta erinäiset sattumukset johtivat siihen, että aloin tuntea vetoa äärioikeistolaisiksi miellettyjä totalitaristisia ajatuksia kohtaan. Minkään tason uusnatsi tai vanha natsi en kuitenkaan ole koskaan ollut, koska en hyväksy aatteeseen kuuluvaa juutalaisvastaisuutta. Eikä julma natsimeininki muutenkaan ole minun juttuni. Se, että yleensä tunsin minkäänlaista vetovoimaa tämän tyyppisiä ajatuksia kohtaan, johtui ennen kaikkea siitä, että kommunistit pitivät niitä pahimpana vihollisenaan. Ja kun itse olin vannoutunut kommunismin vastustaja, tuon aatteen äärimmäinen vastavoima tuntui ajatuksena kiehtovalta. Eli vihollisesi vihollinen on ystäväsi, niin kuin vanha sanonta kuuluu.

Maailman ja Suomen tilanne näytti tuohon aikaan sellaiselta, että näkyvissä olevat vaihtoehdot tuntuivat olevan joko läntisen maailman ajautuminen vähitellen kommunismiin tai kovan paneminen kovaa vastaan, mikä ei onnistuisi muilta kuin autoritäärisesti johdetuilta mailta. Olihan natsi-Saksa ollut ainoa mahti, joka siihen mennessä oli saanut kommunismin emämaan Neuvostoliiton natisemaan liitoksissaan, vaikka rakennelma lopulta jäikin pystyyn. En tietenkään toivonut mitään uutta maailmansotaa enkä uutta natsi-Saksaa, mutta en myöskään sitä, että läntinen maailma antautuisi kommunismin edessä mitään tekemättä.

Elettiin aikaa, jolloin moni uskoi neuvostojohtoisen sosialismin valloittavan maailman. Suojelupoliisin 50-vuotishistoriikin kirjoittanut Mari Kalliala käyttää ilmiötä nimitystä ”Kekkosen ajan ryhmäfantasia”. Ja kerrotaanpa itse Kekkosenkin uskoneen sosialismin voittoon pitkällä tähtäimellä. Tätä tulevaisuutta ajatellen hän pyrki pitämään suhteet kunnossa suureen sosialistiseen naapuriin. Hän kirjoitteli vihaisia kirjeitä päätoimittajille silloin, kun hän katsoi, että he olivat rohjenneet lehtiensä välityksellä vaarantaa hyvät suhteet Neuvostoliittoon. Epävirallinen sensuuri ja siitä seurannut itsesensuuri olivat voimissaan. Näytteeksi Kekkosen myllykirje kansalliskirjaston arkistossa:

https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8792/TMP.objres.851.html?sequence=1

Uutisissa kerrottiin tuohon aikaan suuresta työttömyydestä, jatkuvista hallituskriiseistä, hätätilahallituksesta ja muista tämän tyyppisistä asioista. Hajottipa presidentti eduskunnankin ennenaikaisesti noina vuosina. Kommunistien ja heitä lähellä olevien tahojen (minulle SKDL oli yhtä kuin kommunistit, vaikka liikkeeseen kuuluikin myös maltillisempia sosialisteja) kannatus oli 25 prosentin tuntumassa, joten joka neljäs kadulla vastaan tuleva ihminen oli tilastollisesti kommunisti. Ja suuri osa lopuista oli myötäjuoksijoita.

Näistä lähtökohdista käsin päädyin siis jonkinlaisen tarkemmin määrittelemättömän äärioikeistolaisen diktatuurin kannattajaksi. Ja tuohon aikaan, Neuvostoliiton vielä ollessa voimissaan ja vasemmiston ollessa vallassa Suomessa, tällaiset ajatukset olivat myrkkyä. No, ajatteleminen oli silloinkin sallittua, mutta käytännön toimiin ryhtyminen ei. Ja minä rikoin tätä tabua. Vaikka yritinkin toimia ”in cognito”, jäin kiinni touhuistani ja päädyin yli kahdeksi vuorokaudeksi poliisin pidätysselliin. Huomasin, että haaveilemani diktatuuri olikin jo olemassa, ja nyt se näytti todelliset kasvonsa. Ja ne olivat erilaiset kuin mitä olin kuvitellut. Ei ollut kommunisminvastaisia paraatimarsseja vaan rautaovi, metri betonia ja pieni kattoikkuna.

Onneksi Neuvostoliiton ja Suomen välillä oli vielä raja. Muuten olisin päätynyt pitkäksi aikaa vankileirille ellei saman tien ammuttavaksi.


Tein antikommunistista merirosvoradio-ohjelmaa

Edellä kerrotusta kokemuksesta seurasi poliittisten kantojen vähittäinen uudestaan arviointi. Kommunismin vastustamisesta en luopunut, mutta muuten ajatteluni suunta jonkin verran kääntyi.

Ilmaisin järjestelmän vastaisuutta osallistumalla laittomaan merirosvoradiotoimintaan. Säilyneistä ohjelmanauhoista käy ilmi, että julistauduin anarkistiksi, ja ideologisia päävastustajiani olivat paitsi kommunistit, myös suojelupoliisi sekä Yleisradio. Viimeksi mainittu on tietenkin luonnollinen vastustuksen kohde silloin, kun tehdään ohjelmaa merirosvoradioon. Jonkinlaisesta itsetunnon puutteesta kertonee se, että joissakin ohjelmissa julistin, että ”me” olemme kaikki hulluja ja tulemme tuhoamaan kaiken.

Ohjelmissa mainitut asiat oli esitetty ”kieli poskessa”, joten en eivät aidosti kuvaa juuri sitä, mitä tuohon aikaan todella ajattelin. Niistä käy korkeintaan ilmi se, että pakenin vallitsevaa todellisuutta mielikuvitusmaailmaan, ja yhteiskunnalliset ajatukseni olivat aika sekavia. Suurinta osaa ohjelmista ei edes koskaan lähetetty, vaan tein niitä öisin valvoessani omiksi huvikseni nauhoille. Osa ”anarkistisista” ohjelmista kuitenkin päätyi yön tunteina eetteriin. Tuohon aikaan yleisradio sammutti lähettimensä puolen yön aikaan. Sen jälkeen oli piraattien vuoro käynnistää lähettimet. Pari tällaista vanhaa ohjelmaa löytyy Youtubesta, mutta en viitsi antaa linkkiä niihin.

Merirosvoradiotoiminta tietenkin tuomittiin sanomalehdissä jyrkästi, ja sitä käsiteltiin pelkkänä rikollisuutena. Suomessa toimi kuitenkin maanalainen Vapaa Radio -liike, joka julkaisi omaa lehteään, ja jonka mielestä kyse oli suuremmasta asiasta, nimittäin sananvapaudesta. Myös muutamat liberaalit poliitikot ja vaikuttajat olivat myötätuntoisia vapaan radion ajatusta kohtaan. Toiminnassa mukana olemalla sai kokea olevansa hyvällä asialla, vaikkakin rikkoi lakia. Tätä tunnetta lisäsi se, että vasemmisto ja kommunistit olivat kaikkein tiukimpia Yleisradion monopolin tukijoita ja yksityisen radiotoiminnan vastustajia. Ja mikä oli kommunistien mielestä pahaa, sen täytyi olla hyvää.

Kun vuosia kului, poliittiset ajatukseni alkoivat selkiytyä. Putkassa vietetyt yöt kummittelivat mielessäni usein, enkä saanut kokemustani poliisin kynsissä sijoitettua oikein mihinkään sopivaan lokeroon. Minua ei ollut syytetty eikä tuomittu mistään rikoksista, joten katsoin, että kohteluni oli ollut kohtuutonta siihen nähden mitä olin ”tehnyt”. Olin seurakuntanuorissa käyvä varakkaan sivistyneen ”yläluokkaisen” perheen hyvämaineinen opiskelijapoika. Minulla ei ollut mitään näkyviä paheita. En juonut, en polttanut. Kun menin poliisiasemalle, en edes tiennyt, miksi minut oli sinne kutsuttu. Lainkuuliaisuudestani kertonee jotain se, että ennen poliisiasemalle menoa kävin maksamassa radioluvan opiskelukämppääni. Ja pari tuntia myöhemmin istuin metristen betoniseinien ja rautaoven takana tietämättä, miksi.

Yhtäkkinen ja täysin yllättävä pidätetyksi joutuminen oli todella kova shokki. En ollut osannut villeimmässä mielikuvituksessanikaan ajatella, että niin voisi käydä. Luulin, että pidätysselleihin joutuvat vain oikeat kovan luokan rikolliset kuten murtomiehet ja murhaajat ja tämän tapaiset eli henkilöt, joita rikostensa takia odottaa vankeustuomio. Enhän minä ollut tehnyt mitään tällaista. Mikä oli rikokseni? Keitä olivat uhrini? Sellaisia ei ollut.

Minut oli eristetty muusta yhteiskunnasta aivan kuin olisin jokin villi raivohullu vaarallinen murhaajapeto, jota ei voi päästää muiden ihmisten sekaan. Tällaisten asioiden ajatteleminen putkassa vietettyjen öiden aikaan oli todella masentavaa. Enkä edelleenkään tiennyt tarkkaa syytä. Poliisin kuulustelussa oli käynyt ilmi aihepiiri, mistä on kyse, mutta ei sitä, mistä varsinaisesta rikoksesta tai rikoksista minua epäiltiin. Sain tietää epäillyt rikokset vasta, kun pois lähtiessäni näin jonkun paperin, missä nämä asiat mainittiin. En tiedä, mikä paperi oli kyseessä. Ehkä se, missä minulta pidätyksen ajaksi takavarikoidut tavarat lueteltiin. En tunne käytäntöjä, enkä muista jokaista yksityiskohtaa.


Näkemykset muuttuvat

Putkakokemus tuli mieleeni seuraavien vuosien aikana niin öisin kuin päivisinkin. Näin aiheeseen liittyviä painajaisunia. Istuessani kerran jollakin tylsällä yliopiston luennolla pyörittelin ajatusta taas mielessäni. Mietin, että jommankumman meistä on pakko olla paha – joko minun tai minut putkaan panneen järjestelmän ja sen edustajien. Ei ollut muita vaihtoehtoja. Ei hyvä ihminen tai hyvä järjestelmä sulje kenellekään pahaa tekemätöntä ihmistä kahdeksi vuorokaudeksi betonikoppiin.

Joko ihmisen on oltava paha ja ympäristölleen vaarallinen, jolloin hän ansaitsee betonikoppiin sulkemisen – tai järjestelmän on oltava paha, kun se kohtelee syyttömiä ihmisiä näin.

Jos kyse olisi pelkästään ihmisen eristämisestä siksi, että kuulustelujen kulku ja mahdollisen rikoksen selvittely sitä edellyttää, miksei ihmistä voisi majoittaa hotelliin? Eihän amerikkalaisen oikeudenkäynnin ”juryakaan” suljeta vankilaan miettimään, onko syytetty syyllinen tapauksissa, jossa ”jury” pitää eristää. Putkaan (jonka virallinen nimikin, ”poliisivankila”, kertoo, mistä on kyse) sulkemisessa on erittäin vahvasti nöyryyttämisen ja alistamisen ja rankaisemisen elementtejä. Ei siinä ole kyse pelkästä teknisestä eristämisestä. Ihminen halutaan nujertaa henkisesti.

Ja siitä on seurauksensa. Ja ne seuraukset minun kohdallani näkyvät siinä, että kirjoittelen parhaillaan tätä enkä sellaisia kirjoituksia, joita esimerkiksi eräällä foorumilla eräs nimimerkki TeeCee kirjoittaa.


Teoria hakee suuntaansa

Edellä esitetyn kokemuksen jälkeen jouduin muokkaamaan poliittista ajatteluani. Mietin, voisiko diktatuuri toimia pelkästään maan taloudessa yritysjohdon tyyliin samaan aikaan, kun yhteiskunnassa muuten säilyisivät vaalit ja demokratia. Kaavailuissani oli vahvasti mukana myös sosiaalisen yhdenvertaisuuden ajatuksia, jollaisia oli herännyt, kun olin nähnyt Lontoon kaduilla köyhiä invalideja. Katsoin, että heidän kaltaistensa aseman parantamiseksi yhteiskunta voisi tehdä nykyistä enemmän.

Tein valokopiokoneella pieniä propagandalehtisiä, joita jätin ihmisten luettavaksi yliopiston tiloihin ja muuallekin. Näiden lehtisten kantava ajatus edellä esitetyn lisäksi oli äärimmäinen kommunisminvastaisuus. Tähän viitaten joidenkin lehtisten nimi oli ”Antibols”. Julkaisijaksi oli merkitty kuvitteellinen järjestö, jolle tein postilaatikonkin. Siihen ei ehtynyt tulla ainoatkaan vastauskirjettä ennen kuin joku oli hajottanut sen kappaleiksi. Poliittinen liikkeeni ei siis oikein saanut ilmaa siipiensä alle.


Tekeillä kirja

Osittain siksi, että saisin koottua ajatukseni kiinteämmäksi ”ideologiaksi”, aloin kirjoittaa kirjaa. Vaikka ymmärsinkin, että tietoni ja taitoni ja älyni ei riitä uuden ”Pääoman” tai vastaavan kirjoittamiseen, toivoin että saan kuitenkin jotain aikaan. Kunnianhimoa ei ainakaan puuttunut.

Kirjan kantavana teema oli tarkoitus olla oikeudenmukaisuuden. Koin nimittäin vallitsevan lainsäädännön monelta osin erittäin epäoikeudenmukaiseksi.

Käsite ”oikeudenmukaisuus” on hyvin väljä. Kaikki eivät tarkoita sillä samaa asiaa. Olen huomannut, että oma ajatteluni tässä asiassa eroaa valtavirran ajattelusta. Keskivertokansalainen tuohtuu siitä, kun hän lukee uutisen, jossa kerrotaan jonkun pahantekijän selvinneen hänen mielestään liian lievällä rangaistuksella. Minua sen sijaan ei tällainen asia vaivaa, mutta se vaivaa, jos uutisessa kerrotaan jonkun saaneen tekoonsa nähden liian ankaran rangaistuksen. Monien muiden mielestä tämä taas on yhdentekevää.

Minun käsitykseni oikeudenmukaisuudesta on se, että valtion kansalaisilleen määräämien rangaistusten pitäisi olla järkevässä ja kohtuullisissa suhteissa niiden tekojen vahingollisuuteen joista rangaistuksia määrätään. Yleisperiaatteen pitäisi olla se, että mitä vahingollisempi teko, sitä ankarampi rangaistus. Ja jos teko ei vahingoita ketään, siitä ei tulisi rangaistakaan. Rangaistuksen pitäisi lisäksi olla kaikille samaan tekoon syyllistyneille sama. Jos lieventäviä seikkoja otettaisiin huomioon, nekin pitäisi ottaa huomioon tasapuolisesti jokaisen ehdot täyttävän kohdalla.

Nykyisessä lainsäädännössä edellä kuvattu periaate ei toteudu kuin osittain. Ja näiden epäkohtien – joita lainsäädäntö suorastaa ”kuhisee” - paljastamiseen kirjassani pyrin. Kirjoittamisen edetessä tämä alkuperäinen pääaihe jäi lopulta sivuaiheeksi, kun uudet ajatukset osoittautuivat vieläkin tärkeämmiksi. Näillä kaikilla on kuitenkin yhteys toisiinsa.

Kirjaa (mikäli 451-sivuisesta sepustuksestani tällaista nimeä kehtaa käyttää) kirjoittaessani ajatukseni kehittyivät edelleen. Pääaiheen eli poliittisen tasa-arvon teorian ohella tulin esitelleeksi ideoita, joista ei tuolloin vielä kovin paljon puhuttu. Yksi tällainen ehdotus oli nettiäänestys aikana, jolloin internetin tulemiseen oli vielä kymmenisen vuotta. Toinen esittämäni idea oli ”superloopin” nimellä nykyisin tunnettu tyhjiöputkessa kulkeva juna. Ehdotin, että niitä pitäisi rakentaa, jos maassa on työn tekemisestä puutetta. Saataisiin matkoihin kuluvat ajat lyhenemään.

Edellä mainittu supernopea juna on patentoitu jo 1940-luvulla, joten en yritä ottaa kunniaa sen keksimisestä. En kuitenkaan tiennyt tästä keksinnöstä mitään, kun seurasin tavaratalossa, kuinka nopeasti kassalta lähetetty kapseli sujahti putkipostia pitkin. Ajattelin, että jos pieni kapseli liikkuu noin nopeasti, miksei myös isompi kapseli, jossa on ihmisiä sisällä. Ymmärsin kuitenkin, että ilmanpaine-eroon perustuva liikkuminen ei olisi käytännössä mahdollista suuremmassa mittakaavassa. Niinpä päädyin siihen, että ilma kannattaa poistaa kokonaan. Liikkuminen tapahtuisi sähkömagnetismin avulla. Piirtelin kuvia junista ja asemista, jollaiselta junat ajaisivat ensiksi paineentasauskammioon, josta ne hetken päästä jatkaisivat varsinaiseen ajoputkeen.


Keksimäni demokratian" hybridimalli" saa huomiota Havaijilla asti 

Yhden esittämäni ajatuksen – nimittäin suoran demokratian ja edustuksellisen demokratian yhdistävän hybridimallin – veivät julkisuuteen yhdistyksensä avulla eräät muut henkilöt, joista yhdelle olin lähettänyt kirjani. Ajatus sai jonkin verran huomiota, ja se esiteltiin mm. Helsingin Sanomissa. Lehden lukijat eivät vain tienneet, keneltä idea oli lähtöisin. Eräässä julkaisussa Havaijin Tulevaisuudentutkimuslaitoksen poliittisen osaston professori James Allen (Jim) Dator kehui tätä mallia ”briljantiksi” projektiksi. Sen enempää Jim Dator kuin hybridimallin hänelle esitelleet henkilöt eivät kertoneet – ja olivatko he edes tietoisia - sitä, mihin ajatus perustui, ja mikä sen varsinainen tarkoitus oli. He esittelevät sen kuin mielenkiintoisen työkalun, josta ei kukaan oikein tiedä, mitä sillä tehdään, ja mikä tekemisen tarkoitus on.

Samaan aikaan, kun kirjoittelin kirjaani, julkaisin ja levitin erilaisia ”systeemin vastaisia” lehtisiä, jotka herättivät jonkin verran huomiota. Erään näistä mainitsi sanomalehden toimittaja kolumnissaan tietenkin tuomiten sen. Tein lehtiset valokopiokoneella, ja painosmäärät olivat vain muutamia kymmeniä. Tärkeintä oli onnistua levittämään vihkoja paikkoihin ja henkilöille, joiden kautta ne saisivat enemmän julkisuutta. Muutama hyvä kaverini auttoi niiden levittämisessä.

Teetin edellä mainitusta kirjasta 500 kappaleen painoksen omalla kustannuksellani. Jälkeen päin ajatellen ja myöhempien tapahtumien valossa rahan käyttäminen tällaiseen ei ollut järkevää. Noin 50 kappaletta kirjasta päätyi levitykseen, ja loput jäivät homehtumaan pahvilaatikoihin. Kukaan tuskin luki sitä muutamaa sivua pidemmälle. Omaa intoani se ei kuitenkaan haitannut, vaan vein ideaa eteenpäin monilla eri keinoilla. Kokeilin menestystä vaaleissakin. Tein poliittista ohjelmaa myös paikallisradioon.


Internet avaa uusia väyliä ja antaa tilaisuuden koetella teoriaa keskusteluissa 

Internetin tuloa edeltävinä vuosina kirjoittelin edelleen aiheesta pienimuotoisia propagandavihkoja ja muita kirjoituksia sekä olin yhteydessä suomalaisiin anarkisteihin. Kun sain ensimmäisen internet-liittymäni, aloin heti väsätä aihetta esitteleviä kotisivuja. Tätä kirjoittaessani ensimmäisten poliittisten kotisivujeni ilmestymisestä on kulunut noin 18 vuotta. Myöhemmin siirryin esittelemään ideaa blogikirjoituksissa.

Internetin keskustelufoorumit ovat tarjonneet hyvän kanavan kehitellä poliittisia ajatuksia vielä pidemmälle ja korjata niissä olevia mahdollisia virheitä. Itse perusajatus on koeteltu niin monessa väittelyssä, että en usko siitä enää löytyvän ratkaisevaa virhettä. Joissakin yksityiskohdissa olen joutunut tekemään eräitä tarkastuksia, kun joku on löytänyt niissä heikkouksia.

Olen saattanut joskus kuvitella, mutta en ole koskaan sisimmässäni uskonut, että yhteiskunnassa tapahtuisi sen tyyppinen vallankumous, jonka seurauksena nykyinen eriarvoisuus, jossa pieni eliitti määrää, ja suuret massat tottelevat, loppuisi. Sosiaaliset luonnonlait pitävät huolen siitä, että joku aina ottaa vallan käsiinsä. Kansalaisten elämänlaadun kannalta ei ole kuitenkaan samantekevää, millainen vallanjaon taso ja laatu yhteiskunnassa vallitsee. Ja tähän asiaan liittyen esitän edelleen tasa-arvoa ihannoivia näkemyksiäni ja kiinnitän samalla muiden huomion siihen, että yhteiskunta näyttää tällä hetkellä olevan menossa totalitaristiseen suuntaan. Kaikupohjaa ajatuksilleni antaa yllättävä havaintoni siitä, että eräät 1700-luvun lopun ja 1800-luvun tunnetut filosofit ovat olleet kanssani samoilla linjoilla. Heidän hienot ajatuksensa on vain vaiettu kuoliaaksi. Heidän tekstinsä toki löytyvät edelleen kirjoista ja nettisivuilta, mutta niitä käsitellään kuin ne olisivat omaan aikakauteensa kuuluvia reliikkejä, joita ei voi soveltaa nykyaikaan. Olen eri mieltä.


Tästä eteenpäin?

Tällä hetkellä kiinnostuksen kohteeni ovat enimmäkseen muualla kuin politiikassa. Kirjoittelen edelleen nettifoorumeille lähinnä aikani kuluksi. Blogiinkin silloin tällöin liitän jonkin kirjoituksen. Aktiivisia suunnitelmia politiikan saralla ei ole.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.