Tulin kertoneeksi eräällä foorumilla henkilöhistoriaani tietoisena siitä, että tällöin tulee avanneeksi suojauksensa mahdollisille epämiellyttäville kommenteille. Otin siis tietoisen riskin.
Syy siihen, miksi olen viime päivinä aktivoinut muistelemaan ikäviä vanhoja tapahtumia ja jopa kirjoittamaan niistä, on Facebook. Siellä ovat nimittäin ihmiset nostelleet näitä asioita esille. Niistä lukeminen on ollut epämiellyttävää ja stressaavaa. Mietin jo ”Facebook -tilin” lakkauttamistakin, kun oikein alkoi ärsyttää. Ja kun jotain tulee, sitä tulee yleensä kunnolla.
Viimeisin ”niitti” oli se, kun paikallislehden toimittaja lähestyi minua pari päivää sitten Facebookin kautta ja kyseli historiallista tietoa sukumme aikoinaan omistamasta teollisuuslaitoksesta, jolle sen nykyinen --- aikoo tehdä peruuttamattomia tuhotöitä, joilla on vaikutusta paikkakunnan maisemaan. Tämä tiedustelu ja tieto, mitä on tapahtumassa, sai mieleni kuohahtamaan. Aloin kopioida vanhoja ”vihapäiväkirjojani” ja panna niitä nettiin. Suunnittelin vastaavani toimittajan kysymykseen antamalla pelkän linkin näihin päiväkirjoihin. Eli siinä sinulle historiaa. Muuta en kommentoi. Lopulta kirjoitin kuitenkin jotain samalla kun annoin sen linkin.
Palaan nyt vielä nettikirjoitteluuni. Odotin, että ylipitkän kirjoitukseni ja antamieni blogilinkkien seurauksena voi tulla negatiivista palautetta. Kirjoitinkin, että tiedän juttujeni ärsyttävän monia, ja suosittelin lukemisen lopettamista, mikäli tuntuu siltä, että kestokyky ei riitä.
Jännitin suoraan sanoen, millaista negatiivinen palaute tulisi olemaan, kun avasin foorumin seuraavana päivänä. Istuin ensiksi tietokoneen ääressä ja keräsin rohkeutta. Sen jälkeen ajattelin, että kerranhan se vain kirpaisee.
Myönnän, että ”hiirulaisen” (nimi muutettu) sivallus oli kaikesta varautumisesta huolimatta yllättävä, vähän kuin isku vyön alle. Hän kirjoitti mm. seuraavaa (alatyylisiä tekstin osia sensuroitu):
"Olet ruikuttanut täällä ties kuinka monessa viestissä, kuinka suvultanne vietiin tai katosi omaisuus. Lopeta pxxn jauhaminen ja tunnusta, että sinua vxxaa, kun rahat lensivät tivaan tuuliin."
Hän oli lainannut koko pitkän kirjoitukseni omaan vastaukseensa. Tekikö hän sen siksi, että hän halusi pilkata juttuani – että katsokaa nyt miten pitkä ja typerä. Vai oliko syynä se, että hän halusi kopioimalla estää minua poistamasta juttua ja siinä olevaa linkkiä, jos sattuisin tulemaan toisiin ajatuksiin. Olipa syy mikä tahansa, tekstiä lukiessani pulssini todennäköisesti kohosi selvästi (olisi pitänyt kiinnittää verenpainemittari ranteeseen, jotta olisin saanut vahvistuksen asialle). Myöhemmin se vähitellen tasaantui. Tätä kirjoittaessani tuntuu vielä "kuumotusta" eri puolilla kehoa, kun adrenaliiniarvot laskevat.
Nyt tulee pieni aikahyppy ja tauko kirjoittamiseen.
Kävin hiihtämässä noin 10 kilometrin lenkin. Ajattelin, että hiihdellessäni saan ajatukseni rauhoittumaan. Mutta mitä vielä. ”Hiirulaisen” kommentti pyöri mielessäni lähes koko matkan ajan enkä saanut sitä poistumaan, vaikka yritin ajatella muuta. Mietin, miten kommentoisin sitä. Keksin kymmeniä erilaisia vaihtoehtoisia vastauksia, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Seuraavan tyyppinen ajatus esimerkiksi tuli mieleeni.
Jos joku muu olisi kirjoittanut tuolla tavalla, olisin saattanut jopa kokea sen loukkaavana. Mutta sehän olikin vain ”hiirulainen”, ilkeyden ammattilainen. Hänen juttunsa nyt ovat aina loukkaavia. Niitä ei kannata ottaa tosissaan.
Paljon muitakin tekstin aloituksia pyöri mielessäni, mutta en jaksa kelata niitä. Inhottavinta oli se, että koin epämiellyttäviä stressin oireita. Hiihtäminen ei ollut niin mukavaa kuin se muuten olisi. Mietin, että jos kuolisin kesken hiihdon sydänkohtaukseen, kukaan ei koskaan saisi tietää, mikä minut varsinaisesti tappoi. Viimeisillä voimillani raapustaisin hankeen sanan ”hiirulainen”. Kukaan ei ymmärtäisi, mitä tarkoitin. Mikä oli viimeinen viestini. Se jäisi salaisuudeksi kuten Xanadun isännän Rosebud.
Mietiskelin sattumalta eilen, miten paljon yhteistä minulla ja ”hiirulaisella” on - ja toisaalta, missä asioissa arvomaailmamme eroavat. Jotakin samaa oli siinä, miten suhtaudumme eläimiin, lihansyöntiin, armeijaan. Eroja oli myös paljon. ”Hiirulaisen” kommentti, jota tässä käsittelen, toi niitä esille lisää.
”Hiirulainen” on ilmoittanut olevansa poliittiselta aatteeltaan punavihreä. Tämä on aika moniulotteinen määritelmä, koska se ei kerro, mitkä ovat punaisen ja vihreän osuudet, ja onko jompikumpi hallitseva.
Jos ihminen on poliittiselta ajatusmaailmaltaan punainen, vihreää on hänen ajatuksissaan lähinnä tukemassa punaisten haaveiden toteutumista.
Jos ihminen on poliittiselta aatteeltaan vihreä, punaista voi olla hänen ajatuksissaan mukana, jotta sen avulla saataisiin vihreyttä paremmin toteutumaan.
Ensiksi mainittu voisi olla henkilö, joka vihreyden nimissä kannattaa tiemaksuja ja veroja ja erilaisia kiusoja, joista erityisesti rikkaat kapitalistit ja porvarilliset individualistit kärsivät. Vihreys on hänelle vain tekosyy ajaa punaista politiikkaa. Jälkimmäinen taas on henkilö, joka haluaa saastuttamista ja ympäristön turmelemista kuriin, ja katsoo sen onnistuvan parhaiten, kun kapitalismin rattaisiin heitetään hieman punaisia kapuloita. Vihreys on tämän aateyhdistelmän edustajalle kuitenkin tärkein kysymys.
Hiirulaisen kommentti on vahva viite siihen suuntaan, että hän on ennen kaikkea punainen. Kommentti nimittäin henkii kateelliselle kommunistille tyypillistä vihaa ja katkeruutta rikkaita kapitalisteja kohtaan. Jos kapitalisti kertoo köyhtyneensä, se on musiikkia kommunistin korville. Hän nauraa onnesta ja viimeistelee nautintonsa pilkkaamalla köyhtynyttä kapitalistia. ”Älä ruikuta, sait, minkä ansaitsit”, hän ajattelee ja miettii, että kommunistisessa vallankumouksessa kapitalisti perheineen olisi teloitettu, mitä valitettavasti nykyisessä läpiporvarillistuneessa maailmassa ei tapahdu.
Olisi mielenkiintoista tietää ”hiirulaisen” sukuhistoriasta, kuten tappoivatko valkoiset hänen esi-isiään vuonna 1918, tai olivatko hänen sukulaisensa poliittisina vankeina 1930-luvulla. Vainosiko Lapuan Liike kenties heitä? Kyyditettiinkö ”hiirulaisen” isoisä itärajalle.
Kannanotto henkii joka tapauksessa vahvaa kommunistista antipatiaa porvarillis-kapitalistista luokkaa kohtaan - eli kapitalistille kaikella on hinta, mutta millään ei voi olla arvoa. Eli rahasta on ollut vain kyse, ei muusta.
Mitä tulee rahojen menettämiseen ja siitä katkeroitumiseen, mihin ”hiirulainen” viittaa, niin siitä ei todellakaan ole ensisijaisesti kyse. Henkilökohtaisesti minulla – tämän tekstin kirjoittajalla - ei ole koskaan ollut paljon rahaa. Suurin saamani (brutto)palkka on ollut nykyrahaksi (rahanarvolaskurilla) muutettuna 1821 euroa. Tällaistakin palkkaa sain vain parin kuukauden ajan.
Vaikka suvullamme on ollut varallisuutta, se muuttui vähitellen aikojen kuluessa yhä enemmän velaksi. Konkurssin tapahtuessa velkaa oli (nykyrahaksi muutettuna) noin 10 miljoonaa euroa enemmän kuin mikä oli kaiken omaisuuden yhteen laskettu arvo.
Jos ihmisellä ei ole mitään, hänet katsotaan köyhäksi. Jos ihmisen omaisuus on miinus kymmenen miljoonaa euroa, miksi hänet silloin katsotaan? Ökyrikkaaksiko? Niin ”hiirulainen” näyttää vanhan kunnon kommarin tavoin ajattelevan. Kapitalistiporvari on aina kapitalistiporvari, myös köyhtyneenä, koska kyseessä on luokka, ja luokkien välillä vallitsee luokkasota. Ei kapitalistista tulee työväenluokkaista tekemälläkään. Kapitalismin myrkyn pois pesemiseen menee useita sukupolvia.
Hyväksyn kapitalistisen maailman perusperiaatteen eli sen, että jos ottaa taloudellisia riskejä, ja liiketoiminta menee huonosti, menettää omaisuutensa. Tämän tosiasian hyväksyminen ei poista sitä, etteikö kodin menettäminen tuntuisi siitä huolimatta ikävältä - erityisesti, JOS rahan puute ei ole siihen syynä, vaan muut tekijät.
Meillä oli rahaa kotimme lunastamiseen itsellemme. Raha ei ollut ongelma. Ja pankista olisi saanut lainaa, niin kuin mihin tahansa hankkeeseen. Kaksi ihmistä kävi töissä ja säästi niin paljon kuin pystyi.
Kunnan rakennustarkastaja teki talosta hinta-arvion. Ostaminen olisi ollut täysin mahdollista.
Historiallisten syiden kuten sen, että kuusi sukupolvea on asunut talossa, ja siinä edelleen asutaan, pitäisi antaa vähintäänkin moraalinen etuosto-oikeus rakennukseen. Tätä mieltä olin minä, ja tätä mieltä olivat aika monet.
Itse asiassa meille lupailtiinkin, että voisimme saada talon ostetuksi. Lupaukset olivat kuitenkin pelkkää hämäystä, joiden tarkoitus oli ajan pelaaminen, jotta eräisiin maakauppakirjoihin saataisiin isäni allekirjoitus. Tekeillä oli nimittäin paikallisten pankinjohtajien sekä pankin lakimiehen suunnitelma huijata pankilta rahaa. Maat oli tarkoitus ostaa alihintaan kahdelle pankinjohtajien salaa omistamalle yhtiölle ja myydä ylihintaan eräälle bulvaaniyhtiölle, joka saisi lainaa maiden ostamiseen pankista. Pankinjohtajien yhtiö tekisi miljoonien pikavoitot. Bulvaaniyhtiö ei pystyisi maksamaan lainojaan, eikä olisi aikomustakaan. Pankki kärsisi suuren tappion.
Suunnitelma vaarantui, kun pankinjohtajien puuhat alkoivat paljastua. Miljoonahuijaus uhkasi mennä pieleen. Tässä tilanteessa tarvittiin nopeasti isäni allekirjoitus, jotta kaupat ehdittäisiin tehdä. Hän kuitenkin kieltäytyi kirjoittamasta nimeään paperiin ennen kuin saisi tietää, mitä mahdollisia veroseuraamuksia hänelle olisi kaupoista.
Tajutessaan, että homma meni pieleen, pankin lakimies kostoksi karkotti minut perheineni kodistani leikkauttamalla talon ovista lukot ja vaihtamalla uudet tilalle. Pari rekka-autokuormaa henkilökohtaista yksityisomaisuuttani jäi lukkojen taakse. Tämä omaisuus ei millään tavalla liittynyt konkurssiin tai velkoihin tai muihinkaan ”bisneksiin”. Näistä tapahtumista alkoi kärsimysnäytelmäni, jonka puoli vuotta aikaisemmin tapahtunut konkurssi oli tietysti jo osittain käynnistänyt.
Niin kauan kuin oli ollut toivoa kodin jäämisestä, tilanne oli ollut kestettävissä. Karkotus romahdutti kaiken. Aikaa ”muuttoon” annettiin yksi viikonloppu. Ongelma oli vain se, että ei ollut mitään paikkaa, mihin tavarat olisi voitu viedä, eikä niitä yhden viikonlopun aikana olisi ehtinyt viedäkään.
Kuka tahansa tavallinen vuokralainen saa kuukausia aikaa muuttaa asunnostaan. Meille – joiden suku oli asunut talossa keskeytyksettä sen rakentamisesta alkaen lähes 150 vuotta – annettiin aikaa viikonloppu! Ja talo oli sentään iso, ja tavaraa sen mukaisesti.
Mutta eivät kaikki kuitenkaan ymmärrä tätä. "Hiirulaisen" pienet aivot riittävät vain yksinkertaisiin asioihin ja muutaman opitun sanan toistamiseen.
